Blogi

Uusia menopelejä

No niin, nyt on ensimmäinen pyörätuoliretki heitetty ja uusi menopeli hyväksi havaittu. Päätimme aloittaa ajoharjoittelun väljissä sisätiloissa ja suunnistimme paikalliseen kauppakeskukseen. Ensi metreillä varoittelin ohikulkijoita parkkihallissa, että olemme ensiajelulla, eikä minulla ole ajokorttia – eikä jarruja.

Mutkat menivätkin ihmeen sujuvasti, mutta heti ensimmäisessä hississä arvioin yhdistelmämme pituuden karkeasti väärin ja tömäytin Seniorin kengänkärjet kevyesti hissin takaseinään. Hups! Onneksi ei sattunut.

Pitkällä käytävällä kyselin, eihän ala huimata, mennäänkö liian lujaa, mutta kyydistä kuului vain hihkaisu: ”Vauhtia, vauhtia!” Yllätyin. Ei ole Seniori parka kyennyt vuosikymmeniin edes pyörän satulaan maisemia katselemaan, joten hänen silmänsä ihan säihkyivät, kun hän pääsi pitkästä aikaa kokemaan vauhdin hurmaa.

Ensimmäiseksi kurvasimme paljasjalkakenkäkauppaan. Yleensä kenkien shoppailu on molemmille yhtä tuskaa, mutta nyt oli pehmeä istuin alla ja liikkeessä avulias myyjä – hoitoalan ihmisiä kuulemma – joten kaikki kävi kivuttomasti.

Seniori tykästyi vaaleisiin nahkakenkiin, joiden kullanhohtoiset kukat kimaltelisivat kilpaa auringon kanssa. Vuosikaudet liian ahtaisiin lesteihin sullotut varpaat ja jalkaterät saisivat nyt astuessa levitä luonnollisiin asentoihinsa. Ties vaikka tasapaino sekä etukeno ryhtikin alkaisivat korjautua, kun ei ole kantapään alla koroketta. Hinnan kuuleminen kyllä kirpaisi, mutta vastalauseita ei tullut, ja kaupasta lipui ulos tyytyväinen matkustaja paitaansa soinnutettu pinkki kenkäkassi sylissään.

Tekniikan päivitystä

Pienen varikkopysähdyksen jälkeen suunnistimme kodinkoneliikkeen alennusmyyntiin noutamaan uutta tietokonettani. Edellinen kannettavani oli palvellut uskollisesti ainakin kymmenen vuotta, kunnes tekniikka ajoi sen ohi. Viimeisen vuoden ajan olin saanut kirjoittaa tukevanäppäimistöisellä työkoneella, jonka laina-aika oli tulossa päätökseensä.

Yleensä tykkään vertailla ja vatvoa ennen kuin teen pakollisia ja minulle isoja investointeja, mutta nyt olin ehtinyt vain esittää myyjälle joitakin toiveita ja käyttöesimerkkejä tulevalle työkalulleni. Erinäisten, itsestäni riippumattomien, sähläysten ja käänteiden jälkeen sain katsella, kuinka asentaja-myyjä veti pahvilaatikosta esiin uuden, valmiiksi asennetun työkaverini. Hengähdin ääneen, kun sen väri paljastui; noin kaunista en olisi itse varmaan osannut edes valikoida.

En usko sattumiin vaan johdatukseen. Minulle löytyi lopulta lähes 340 euron alennuksen kera näppärä ja tehokas monitoimikone, jossa on myös kosketusnäyttö. Piirtokynän avulla pääsen toteuttamaan orastanutta haavettani alkaa opetella tuunailemaan sarjakuvia. Hiiren avulla väkertämäni puhekuplat saavat nyt jäädä historiaan. ”Siinä on nyt sinulle konetta pitkäksi aikaa”, totesi toinenkin myyjä. En kehdannut tunnustaa, kuinka pitkä kumppanuus meillä oli ex-koneeni kanssa.

Merkkiuskollisuutta

Viikonlopun lisäalekampanjan houkuttelemana päätin vielä päivittää Seniorin uskollisen puhelimen. Äitienpäivälahjaksi vähän etukäteen. Varoittelin kyllä, että entisenlaiseen akunkestoon tuskin nykylaitteilla päästään. Seniorin linnunlaulut kaikuvat lähes seisemän vuotta vanhasta lahjapuhelimesta. Viime vuoden puolella Seniori alkoi valitella, että laitteesta meinaa alkaa akku hiipua, kun joutuu lataamaan kaksi kertaa viikossa. Naurahdin lataavani omaani kaksi kertaa päivässä.

Päädyimme samaan merkkiin kuin entinen puhelin, jossa on tuttu hälytysnappi ja jonka muutkin toiminnot ovat jo Seniorilla selkäytimessä. Muistitestistä tuli onneksi ihan ok tulos, eikä neurologinkaan mielestä ole mitään syytä huoleen. Yhden lääkkeen poisjättö on selkeästi kirkastanut ajatusta.

Simpukkapuhelin sujahtaa kätevästi sekä olkalaukkuun että puhelinlaukkuun, eikä hälytä vahingossa. Uudesta puhelimesta näkyy lisäksi heti kannesta, kuka soittaa. Vielä emme ehtineet käyttöönottaa laitetta, mutta toivomme, että siinä olisi yksi muistipaikka lisää päivittäisille lääkehälytyksille.

Helppoa matkantekoa

Kodinkoneliikkeestä parkkihalliin matkatessamme olimme varmaan aikamoinen näky. Seniorin hoitotarvikereppu roikkui pyörätuolin selän takana kahvoissa, omaa tietokonereppuani kannoin selässäni. Kenkäkassi, oma reppuni ja uusien laitteiden kassit eivät mahtuneet Seniorin syliinkään, joten raahasin niitä toisessa kädessäni ja toisella työntelin pyörätuolia tangosta, jota ei ole kai tarkoitettu muuhun kuin työntökahvojen tasapainottamiseen. Seniori piti kädessään kolapulloa, jolla korvasimme väliin jääneen päiväkahvin. Tällä kertaa pääsimme perille hissillä ilman kolareita.

Autossa kyselin, oliko ollut helpompi reissu, kun ei heittänyt päässäkään eikä uuvuttanut niin kuin rollaattorin kanssa.

– No oli helppoa!

Äänensävy oli hieman anteeksipyytelevä.

– Ai vähän liiankin helppoa?
– No niin… Ja ihan pelottaa se kotiinmeno.
– Ai miten niin?
– Nokun se alkaa heti kotiovella taas se sama: ”Pese kädet! Älä koske siihen ja siihen. Mene pesulle ja vaihda housut.” Ja niin edelleen ja niin edelleen…

Aina ei voi voittaa. Yritin kyllä hillitä tällä kertaa kotiintulorutiinejani. Tosin suuntasin itse heti tilaisuuden tullen suihkuun. Nyt tiedän, että kuormajuhdan osuus vaatii huomattavan kevyttä vaatetusta.

Itse pyörätuoli rullasi kyllä niin kevyesti, että aloin jo visualisoida itseäni työntelemässä Senioria ja isoa matkalaukkua Helsingin mukulakivikaduilla kohti laivaterminaalia. Siitä on jo vuosia aikaa, kun pari kertaa vuodessa seilailimme Helsingin ja Tukholman väliä. ”Ilmaiset” lahjakorttiristeilyt ja parin euron kaukobussiliput taitavat kyllä nekin olla jo historiaa.

Kiitos!

Haluamme lopuksi Seniorin kanssa kiittää uskollisia lukijoitamme ja rinnallakulkijoitamme! Määräaikainen työsuhteeni päättyy ja blogin julkaisutahti hiljenee nyt huhtikuun lopussa. Vuosi on hujahtanut ihan huomaamatta. Saatamme kyllä jatkossakin kirjoitella blogiin kuulumisiamme, mutta epäsäännöllisesti. Eiköhän meille edelleen satu ja tapahdu kaikenlaista, luulen.

Kannustammekin nyt kaikkia omaishoitajia tarttumaan rohkeasti kynään tai näppäimistöön! Blogi on avoinna, ja kuulisimme mieluusti myös etäläheishoivaajien sekä lasten omaishoitajien kokemuksia värikkäästä arjestaan.

Lämmin kiitos Hyvinkään Omaishoitajat ry:n kotoisan mukaville vapaaehtoisille, erityisesti puheenjohtaja Ari-Pekalle, sekä korvaamattomalle työkaverilleni, viestintävastaavalle ja blogin julkaisusta vastaavalle Pialle. Erityiskiitokset OmaisOivan Minnalle ja Päiville aivan mahtavasta työilmapiiristä, verrattomasta joustavuudestanne ja kannustuksestanne – olen oppinut teiltä hurjasti! Vielä jäi ideoita toteuttamattakin, joten yhteistyö jatkuu toivottavasti vielä pitkään. Ja vertaisryhmistä en kyllä hevin luovu – olette henkireikäni. Nähdään ja kuullaan jatkossakin! Iloista vappua ja kaunista alkukesää toivottavat

Sanna ja Seniori

Varmistelua

Talvipakkasilla kävimme seuraavan keskustelun:

– Käynnistyyköhän auto aamulla, jos lämmitystolpan sulake olikin taas hajalla? En ehtinyt jäädä viereen seisomaan ja vahtimaan, käykö kello.
– Hmm… Kyllä kai…
– Eikun sinun piti sanoa: ”Kyllä varmasti!” Sie olet vanhempi ja sinun tehtäväsi on vakuuttaa, että kaikki menee hyvin – vaikkei menisikään! Arvaas, miksen isompana enää huolinut sinua mukaan edes laulukeikoille? Pappa käytti aikoinaan minut viulu- ja pianotutkinnoissakin. Sie sanoit: ”Toivon parasta – ja pelkään pahinta.” En ole koskaan ymmärtänyt tuota pessimisti ei pety ‑asennetta.

Noin vartin myöhemmin.

– Meneeköhän tämä nyt pieleen, jos teen näin...?
– Ei kai… Ei varmaankaan… EI! Valitse noista!
– Heh, ai sie alat oppia! Tuo oli hyvä: ”Valitse itse!”

En nykyään enää juuri kysele Seniorilta varmistusta asioihin, vaan olen oppinut olemaan suurimman osan ajasta aikuinen ja ottamaan vastuun omista valinnoistani. Välillä vain tuntuu, että joudun olemaan talossa se ainoa aikuinen.

Ei varmaan

Jos joku kurkkaisi eteiseemme talvisena kerhoaamuna, voisi hän luulla tulleensa pikkulapsiperheen kotiin.

– Hanskat käteen!
– Ei tällä välillä tarvita.
– Kyllä tarvitaan. Siellä on kylmä, ja sitten sulla on sormet taas ihan valkoiset, jos taksi on myöhässä tai käy jotain muuta yllättävää. Käänny, niin pannaan hattu päähän.
– Ei varmaan panna!
– Ai kun menee tukka sekaisin? No hupun panet ainakin. Ja sitten et näe kunnolla sivulle. Mie laitan tämän hatun tänne rollaattorin kassiin, jos teillä on vaikka ulkoilua tänään.

Kaulahuivin käytöstäkin meillä taisteltiin vuosia, mutta nykyään selitykseni on mennyt jo läpi: Huivi on paljon nopeampi pesaista kuin pinttyneet takinkaulukset. Minun mielikseni ohut huivi kelpaa jo neulepaidankin kanssa. Aiemmin kaikki kaulaa vasten olevat vaatteet ahdistivat. Mietin jo ääneen, etten ainakaan ole kuullut, että Seniori olisi syntynyt napanuora kaulansa ympärille kietoutuneena. Pehmeää peittoakaan ei saa nostaa kaulaan asti. Niin kuulemma ahdisti pappaakin.

Itsemääräämisoikeuksia tallotaan tällä tontilla siis surutta. Omaishoitajallakin täytyy olla oikeus kieltäytyä turhasta pyykinpesusta. Ja itseaiheutettujen kylmettymisten jälkiseuraamusten hoito se vasta turhauttavaa onkin. Suomen oloissa autoilijallakin täytyisi aina olla lämmintä vaatetta varalla, oli matka kuinka lyhyt tahansa. Ja näköjään vielä näin huhtikuun lopullakin, kun vilkaisen ulos pyryyn ja kinoksiin.

Sukupolvihyppy

Äidinäiti yritti aikoinaan opettaa minulle, kuinka tärkeää oli olla ”napakasti päällä”, kun lähdetään ”pallistelemaan” kaupungille [= kävelemään hissukseen ja katselemaan näyteakkunoita – lähinnä vaatekauppojen ikkunoita]. Mamma saattoi ystävällisesti nykäistä takinhelmaani suoraksi, näyttää kuinka kaulus käännetään takaa puoliksi pystyyn ja kehotti suoristamaan ryhdin, jotta tulee nätti ja ylväs ulkomuoto.

Mamma parka katselee varmaan pilvenreunalta ja pyörittelee päätään resuiselle ja rupsahtaneelle nykyulkomuodolleni. Ollessani liikenteessä joko raahaan tietokonereppua ym. työnyssäköitä ja painavia ostoskasseja tai nostelen kuraista rollaattoria ja talutan Senioria. Olkalaukut sekä näpsäkät kaupunkivaatteet ja korkokengät saavat odotella kaapeissaan otollisempia aikoja. Tosin tuskin mahtuvat enää päälle.

Vaikea varmaan uskoa, mutta opiskeluaikana kuljin Seniorin saksalaisilla kaavoilla taidokkaasti ompelemissa hameissa, jakkupuvuissa ja takeissa – yleensä vähintään vuoden kotimaan muodista edellä. Olipa minulla kunnon tolppakorkonilkkuritkin aikana, jolloin ne eivät vielä olleet rantautuneet Suomeen. Vitsailen, että ne olivat niitä aikoja, kun olin vielä nuori, nätti ja naiivi. Nyt olen enää naiivi. Imeytymishäiriö takasi sutjakan ulkomuodon, mutta vaati jatkuvia varikkopysähdyksiä, varsinkin joka ruokailun jälkeen. Ei ihme, jos olin tuolloin jo tietämättäni aneeminen.

Mammalta saamani koulutuksen taisin ottaa ihan kiltisti vastaan, mutta odottakaas, kun Seniori erehtyy joskus huomauttamaan, että paidan- tai takinhelmani on huonosti. Silloin näen heti punaista:

– Ihan sama, kunhan ei pylly paista, nyt mennään!

Onkohan tälle ilmiölle olemassa ihan psykologinen selitys? Vanhempien ja aikuisten lasten välillä toisen ulkomuotoon puuttuminen on moukkamaista, mutta isovanhemmille moinen sallitaan? Tai ehkä neljättä käskyä on helpompi noudattaa isovanhempien kuin omien vanhempien kohdalla. Menestystä ja pitkää ikää ei taida nykykäytökselläni olla tiedossa.

Mallioppimista

Olette varmaan jo blogia seuratessanne päivitelleet, miten epäkunnioittavasti puhuttelen ja kohtelen omaa äitiäni. Onneksi niin ei aina ole ollut. Olin hyvin (lue: liian) kiltti lapsi ja nuori, joka ei hyppinyt silmille, joka kaipasi opettajiltakin kunnon auktoriteettia, availi heille kohteliaasti ovia ja joka teititteli ikääntyneitä. Taisin purkaa patoutumiani soittamiseen ja laulamiseen, seurakuntatouhuihin, poikamaisen vauhdikkaaseen laskettelutyyliini sekä pitkiin keskustelukävelyihin kavereitteni kanssa.

Yli kymmenen vuotta sitten kävimme keskustelua Seniorin tyylistä ilmaista ohjeita minulle, aikuiselle lapselle. Toivoin konditionaalia ja lempeämpää äänensävyä.

– Ei sitä ollut töissäkään aikaa alkaa -isitellä; ohjeiden piti olla lyhyitä ja selkeitä.
– Joo, mutta nyt ollaankin kotona eikä erityisluokalla.

Niin makaa kuin petaa.

Mamma, joka tykkäsi yhtä paljon muistilistoista kuin minä, oli teipannut keittiönsä yläkaapin oven sisäpuolelle listan, jonka otsikkona oli ”Muista”, ja alle tuli perusmuodossa ”ostaa perunoita”, ”tilata hammaslääkäri”, ”lähettää Sannalle lehtileike” jne. Mamma tapasi kirjoitella minulle kirjeitä ja viitata ”viisaampien kirjoituksiin”, joita hän leikkeli sanoma- ja aikakauslehdistä. Myös tuttavilta kuullut terveys- ja ravitsemusvinkit olivat kirjeiden vakiosisältöä.

Minulle periytyi vaivihkaa mamman tapa käyttää perusmuotoisia verbejä, mutta olen onnistunut siirtämään tavan myös puhuttuun kieleen. Konditionaaleja ei heru, kun komennan: ”Ja sitten syömään: Ottaa matala lautanen, haarukka ja veitsi. Jääkaapin alahyllyltä murekerasia ja muussia. Varoa kippaamasta avointa tomaattirasiaa. Laittaa rätti kaulaan [ruokalappu eli Seniorin kielellä äidin kulta], ei ajaa päälle [sotkea vaatteille] niitä punajuuria.”

Jälkimurroksessa

Tuuletettuani viime vuoden puolella jälleen kerran ilmaa kotona Seniori tokaisi osuvasti:

– Ei vain olisi uskonut, että meidän niin ihanasta murkusta kasvaa tuollainen hirviö!
– No mietipä, miksi!

Seniori oli autuaan pihalla syystä, johon minä:

– En nyt ala kyllä omaa äitiäni kasvattaa! Kirjakaappini on täynnä opuksia, joita saa lainata, jos vaikka valkenisi. Hashtag tunnelukot, #Kietoutuneisuus, #PelkoHäpeäKontrolli, #VertailemallaKasvattaminen, #TerveetRajat jne.

Enkä ole ainoa, jolle oman äidin hyvää tarkoittavat kommentit menevät suoraan ihon alle.

– Toinen Mattisen Martta [äidinäiti, nimi muutettu], tokaisi ärsyyntynyt Seniori kerran, kun toistin jälleen jotain mammalta oppimaani toimivaa rutiinia. Tunteekohan joku toinenkin enemmän hengenheimolaisuutta isovanhempaansa kuin tämän lapseen? Kuinka lähellä on liian lähellä?

Uusi kulkupeli

Talvi koettelee läheisiä ihmissuhteita, kun ollaan niin paljon neljän seinän sisällä. Onneksi pian maailma taas avartuu. Ehdin viimekertaisessa blogikirjoituksessani harmitella, että saimme vaihdossa huonomman lainarollaattorin jarruvikaisen tilalle. Uusvanha mopo haiskahtikin omituiselle eteisessä.

Viime viikolla kävi niin onnellisesti, että Apuvälinepalvelut olikin onnistunut jäljittämään entisen rollaattorimme, ja saimme se huollettuna ja kiiltävänä takaisin. Renkaatkin näyttivät aivan uusilta. Olen edelleen lapsellisen ilahtunut nähdessäni tutun menopelin luksuskasseineen nököttävän eteisessämme valmiina reissuun.

Toinen ilonaihe odottelee auton tavaratilassa lumien sulamista. Saimme nimittäin lainaan hienon, kevyehkön ja kokoontaittuvan pyörätuolin. Ensikosketuksemme ei sujunut kovin mallikkaasti, sillä kiireessä minulle oli lainattu aivan liian matalilla työntökahvoilla varustettu malli ilman säätövaraa. Onneksi minut päästettiin vielä palveluajan jälkeen neuvottelemaan asiasta, ja ystävällinen huoltomies löysi pyörätuoliin korkeussäädettävät kahvat. Nyt minun ei tarvitse hajottaa selkääni kulkemalla polvet koukussa Senioria kärrytellessäni. Farmarin paksiinkin tuoli menee litattuna heittämällä, kun työntää säätökahvat matalampaan asentoon. Takatalven väistymistä ja uusia aluevalloituksia odotellen teitä tervehtii

Seniorin omaishoitaja

Seniorin sairaalaseikkailujen osa 3: Pari viikkoa sitten Seniori oli siis jälleen kaatunut kotona, kun vasen jalka petti alta. Olin toimittanut hänet ei-kiireellisellä ambulanssikyydillä Hyvinkään sairaalan yhteispäivystykseen. Erittäin levottoman ja lähes kokonaan valvotun yön jälkeen hän odotteli voipuneena jatkoa. Melkein vuorokauden makaaminen otti kuulemma yllättävän koville.

Päivystyksestä kuntoutukseen

Klo 10.45 sain Seniorilta tekstiviestin: ”– –lle [kuntoutuspaikan nimi] tänään.” Klo 13:n jälkeen soitin Seniorille, joka kertoi juuri tulleensa syömästä – kuntoutuspaikassa. Siirto olikin onnistunut nopeammin kuin uskoinkaan, ambulanssin kyydissä maaten. Seuraavalle päivälle oli jo ohjelmoitu sekä lääkärin että fysioterapeutin tapaaminen.

Iltapäivällä tekstailin hänelle labratuloksia. Vastineeksi sain viestin, että kuntosalille tarvitaan kunnon kengät. Hoitaja oli oikein painokkaasti ohjeistanut asiakasta, kun näki hänen kulkevan sisätossukoissaan.

Ilmeisesti kaikille ei ollut valjennut kyseisen asiakkaan saapuneen kuntoutukseen jalkavaivaisena päivystyspotilaana pelkät sisävaatteet yllään. Rollaattori oli annettu lainaan, ja heti kävi komento: ”Selkä suoraksi! Kävele. Kävele hitaasti. Hitaammin. Vielä hitaaaammin!” Parkinson kun panee välillä juoksuttamaan.

Ikävä yllätys

Ehdin jo alkaa pakkailla kotona vaatteita ja tavaroita kasaan sekä järjestellä kyytiä seuraavaksi päiväksi. Kunnon takatalvi oli yllättänyt autoilijat yöllä. Klo 16.06 kilahti tekstari: ”Kaksi kerrosta suljettu, norovirus kai! Kotiin? Ä”

Lähetin saman tien armeijatasoisen käskyn kotiutua välittömästi keinolla millä hyvänsä. En uskaltanut edes kuvitella, miten selviäisimme taudista, jonka vaatimiin ripeisiin liikkeisiin ja polviasentoihin ei meillä enää taivuta.

Olin ainoassa päivystyksestä tulleessa puhelussa ehtinyt varta vasten tiedustella, että eihän kuntoutuspaikassa vain ole todettu mitään tarttuvia virustauteja, kuten mahatautia. Ei kuulemma ollut ainakaan kuulunut mitään sellaista. No nyt sitten oli.

Kuntoutuksesta soitettiinkin pian minulle ja varmistettiin haluni kotiuttaa Seniori. Empaattinen hoitaja kertoi kuulleensa myös aikamoisia kauhutarinoita kyseisestä taudista ja ymmärtävänsä oikein hyvin päätöstämme. Huomautin, että potilaalla on vain sisävaatteet, eikä edes kenkiä mukanaan, jotteivät pistäisi häntä taksikyydillä takatalveen palelemaan, kun hänet oli ambulanssilla sairaaloihinkin tuotu.

Kotiutuu omalla vastuulla

Lähtöpäätöksen jälkeen muut hoitajat olivat kohdelleet Senioria kuin ilmaa. Kukaan ei ollut sanallakaan maininnut virusta. Kahden ylemmän kerroksen potilaat oli eristetty omiin huoneisiinsa, ja oletettiin, ettei alemmassa kerroksessa ole mitään tartuntavaaraa.

Seniorikin oli kuullut noroviruksesta vain sattumalta toisten kuntoutujien aulakeskustelussa. Poistuessaan kesken kuntoutuksen omalla vastuullaan hän joutui allekirjoittamaan vastuuvapautuslomakkeen, jossa ei ollut mainittu poistumissyytä. Lomake oli kuulemma sama kaikille, oli syy mikä tahansa.

Kyyti kotiin oli jo tilattu, mutta pukeutumis- ja pakkausapua herui ainoastaan tältä minullekin soittaneelta mukavalta hoitajalta. Pari muuta hoitajaa oli kyllä luvannut, että: ”Tullaan ihan kohta”, mutteivät koskaan saapuneet avuksi.

Lähtökiireessä Seniori oli ollut vähän jumissa, kun kädet eivät olleet taas totelleet pukeutuessa, ja hän joutui painamaan rannekkeensa hälytysnappia WC:ssä. Joku hoitajista oli kurkannut ovelta: ”No mitä nyt?” Oli tullut, antanut pienet avut ja lähtenyt saman tien pois.

Kotimatkalle takatalveen

Klo 17.22 sain jälleen tekstarin: ”Lähdimme!” Toivotin tervetulleeksi kotiin ja aloin purkaa juuri pakkaamiani hammasharja- ja vaatenyssäköitä.

Yllätykseni oli melkoinen, kun talomme pihaan kurvasikin tavallinen Kela-taksi eikä ambulanssi. Menin ulos pakkaseen vastaan, enkä ollut uskoa silmiäni, kun repsikan paikalla nökötti Seniori omissa sisävaatteissaan ja pörrötossuissaan. Oli kuulemma kävellyt tossusillaan autoon, kun pyörätuolia ei ollut saatavilla. Kipaisin hakemaan sisältä kengät ja puin ne hänelle hankalasti auton oven välistä. Taksissa oli ollut kuulemma ihan lämmin.

Talutin ilman apuvälineitä matkaan lähetetyn väsyneen potilaan sisälle ja ihmettelin kantamusten keveyttä. Mukaan pakkaamastani kassista oli käytetty omat vaipatkin. Lääkkeitäkin vaikutti olevan jotenkin oudon vähän, mutta oletin vain, että ne oli pakattu kassiin ilman pahvipakkauksiaan.

Teimme pikaiset pesut ja desinfioinnit (tossut lensivät roskikseen) ja ristimme kätemme, että mahapöpöt olisivat jääneet sille tielleen. (Pyyntömme kuultiin, ja säilyimme ilman kyseistä vitsausta. Iso huh ja kiitos!)

Tarjoilin nälkäiselle reissaajalle myöhäisen päivällisen ja kysyin, mitä rouvalle saisi olla juotavaksi. ”Kaljaa!” totesi toinen absolutisti. Otti näköjään aika paljon päähän moinen seikkailu. Ruoan jälkeen nojatuolista kuului: ”Ihan kuin olisin ollut pidemmälläkin matkalla, kun niin uuvuttaa.”

Missä lääkkeet?

Sunnuntaina täyttelin tapani mukaan dosetteja ja totesin kauhukseni, että syövänestolääkettä ei löydykään mistään. Sitä saa apteekista ulos ainoastaan yhden purkillisen kerrallaan Kela-korvattuna, joten varasuunnitelmaa ei ollut. Muutenkin lääkelaukku tuntui jotenkin vajaalta.

Päivystyksessä Seniori oli saanut säilyttää omat lääkkeensä kassissaan sänkynsä päädyssä, mutta kuntoutuksessa henkilökunta oli ottanut kaikki lääkkeet talteen. Päivädosetin hän sai kuitenkin neuvottelujen jälkeen pitää kaulassaan roikkuvassa puhelinlaukussa. Kaikki hoitajat eivät kuitenkaan olleet tästä tietoisia.

Seniorille tuputettiin kuulemma päivälääkkeiksi kapseleita, joita otetaan ainoastaan yötä vasten. Nimi yölääkkeillä on muuten sama, mutta lopussa lukee Depot. Potilas joutui olemaan tiukkana, eikä suostunut syömään yölääkettä keskellä päivää.

Päivystyksessäkin potilaalta itseltään oli tentattu, mitä lääkettä aamupäivälokerossa ollut valkoinen pilleri olikaan. ”Eiköhän se ole hormonilääke syövänestoon”, oli Seniori ihan oikein muistellut. Vielä muutama viikko aiemmin hän ei olisi osannut vastata kysymykseen.

Kadonneiden lääkkeiden metsästystä

Sunnuntaina ei vastattu puhelimeen kuntoutuskeskuksen neuvonnasta eikä päivystyksen antamasta kuntoutusosaston puhelinnumerosta. Olin jo ihmeissäni, kunnes tajusin soittaa takaisin samaan numeroon, josta mukava kuntoutuksen hoitaja oli minulle edellisviikolla soittanut.

Puheluun vastasi eri hoitaja. Kun kyselin, missähän kadonneet lääkkeet voisivat olla, sain vastaukseksi: ”Jaa-a, hyvä kysymys.” Kerroin, että lääkkeitä tarvitaan seuraavana päivänä, eikä niitä saa vielä apteekistakaan ulos lisää.

Miettiessäni, miten saamme lääkkeet kotiin, itse kun en ollut valmis ajamaan talvikelissä pitkää matkaa edestakaisin, sain jälleen saman vastauksen: ”Jaa-a, hyvä kysymys.” Meinasin jo alkaa hiiltyä, ja esitin toiveen etsiä lääkkeet mahdollisimman pian ja ilmoittaa minulle.

Vartin päästä soi puhelin ja iloinen ääni ilmoitti: ”Ne lääkkeet löytyivät!” No kappas, kun olisivat kokonaan hävinneet. Lääkelaukusta näet puuttuivat juuri harvinaisimmat ja hankalimmin saatavat lääkkeet, mm. juuri se erityisluvallinen sekä täysi paketillinen Parkinson-laastareita.

Kuulemma voisivat tehdä niin, että lähettäisivät lääkkeet taksilla meille kotiin, vaikka maanantaina. Pyysin saada lääkkeet heti sunnuntaina, kun niitä tarvittaisiin jo maanantaina, ja itse olisin silloin töissä. Pyyntööni suostuttiin, mutta tentattiin pariinkin otteeseen napakasti, että ymmärsimmehän varmasti, että kuljetus olisi sitten meidän vastuullamme. Heidän vastuunsa lääkkeistämme päättyisi siihen hetkeen, kun he luovuttaisivat lääkkeet Kela-taksin kuljettajalle.

Ymmärsin kyllä, mutta otti pattiin viikon ainoan ”vapaapäiväni” pilaantuminen. Oli turhauttavaa selvitellä toisten mokia ja kytätä taksia, joten tein vastakysymyksen: ”Ymmärrättehän tekin, että lääkkeiden pakkaaminen kotiutujan matkaan ei voi mitenkään olla omaishoitajan vastuulla, kun en ole edes käynyt paikan päällä, eikä varsinkaan kotiutuvan potilaan itsensä vastuulla?”

Sain ongittua vielä pahoittelut tapahtuneesta. Kysymykseeni norovirustilanteesta kyseisellä osastolla sain vastaukseksi ainoastaan: ”Ei ole suljettu.”

Vastuullisempi ote naapurissa

Samana viikonloppuna satuin iltakävelylläni kulkemaan naapurin hoivakodin ohi. Lasioveen oli teipattu lappu: ”Hei, – –ssa [hoivakodin nimi] on havaittu – –virusta!” Näin toimii vastuullinen taho, joka tiedottaa taloon tulevia jo viimeistään ulko-ovella. Vierailija saa itse harkita, ottaako riskin, että sairastuu itse tai/ja sairastuttaa hauraita läheisiään.

Jos halutaan, että omaishoitajatkin rohkeammin tarttuisivat mahdollisuuteen saada läheiselleen kuntoutus- ja hoivapalveluja, vaikkapa omien lakisääteisten lomiensa ajaksi, täytyisi pelata avoimin kortein ja tiedottaa tarttuvista taudeista ajoissa. Luottamuksen syntyminen vaatii molemminpuolista avointa kommunikaatiota. Ei ole vastuullista toimintaa, että ilmein ja elein syyllistetään asiakasta terveen järjen käytöstä.

Itse olen vuosia sitten karusti kokenut, millaiseen kuntoon voi nuorehkokin ihminen mennä, kun sairastuu kerralla sekä (todennäköiseen) influenssaan korkeine kuumeineen ja keuhkoputkentulehduksineen että karmeaan norovirukseen. Muutaman vuoden päästä tuosta koettelemuksesta sydämeni vaati invasiivisen operaation.

Kuntoutustarve jatkuu

Todella harmi, että kuntoutusasiat menivät nyt näin. Seniori olisi kyllä edelleen kuntoutuksen tarpeessa, sillä viime sunnuntaiaamuna keittiöstä kuului jälleen avunhuikkaus; Seniori röhnötti nojatuolinsa käsinojan päällä kaatumispisteessä. Vasen jalka oli taas alkanut pettää, ja hän oli juuri ja juuri ehtinyt ottaa muutaman askeleen kohti tuolia.

Tänään kävimme kysymässä lainaan mahdollisimman kapoista sisärollaattoria, mutta tarpeeksi pientä meidän ahtaisiin neliöihimme ei ollut tarjolla. Jarruvikaisen ulkorollan saimme kuitenkin vaihdettua toimivampaan, mutta vanhempaan, kuluneempaan ja paikkailtuun yksilöön. Kokoontaittuvan pyörätuolin saan myös hakea lainaan lähipäivinä, mutta siitäkään ei näissä sisätiloissa ole vielä hyötyä, reissun päällä kyllä. Huomenna jatkuu kiivas esteettömämmän asunnon metsästys.

Seniorin omaishoitaja

Jokiseikkailulla potilastietojärjestelmäviidakossa

Askartelin tämän blogijutun kuvituksen jo tammikuussa, kun päässäni oli viime kesästä asti muhinut teksti omaishoidettavan puolesta asioinnin koukeroista eri tietojärjestelmissä. Omaishoitotilanteemme nopeiden käänteiden vuoksi teksti muuttuikin jälleen lennosta ja puolesta-asioinnin vinkkikatsaus jäänee toiseen kertaan. Tässäpä Seniorin sairaalaseikkailujen jatkokertomuksen toinen osa.

Viime viikolla blogissa jäätiin jännään paikkaan, kun Seniori odotti sairaalanmäellä päivystyksessä jatkohoitopäätöstä. Kävimme keskinäistä tiedonvaihtoa Rikkinäinen puhelin -leikin tyyliin tekstiviestein ja puheluin. Sairaalasta minuun otettiin yhteyttä vasta siinä vaiheessa, kun potilas oli jo päätetty siirtää paikasta A paikkaan B.

Seniori oli saattanut ihan oikein tulkita päivystävän lääkärin lähteneen iltamyöhällä kartoittamaan koneeltaan mahdollista pitkäaikaishoitopaikkaa hänelle. Seuraavana aamupäivänä minulle soittanut hoitaja taisi olla paremmin kartalla alueen nykytilanteesta, kun totesi, ennen kuin itse ehdin, että eihän sellaisia ole. Aivan. Ei jäänyt omaishoitaja työttömäksi yhdessä yössä.

Hoitopolun jäljitystä Maisassa ja OmaKannassa

HUSin yhteispäivystyksessä Hyvinkäällä on käytössä sekä HUSin Apotti-potilastietojärjestelmään luotu asiakasportaali Maisa että Kelan ylläpitämä OmaKanta-palvelu. Seniori on valtuuttanut minut asioimaan puolestaan kaikissa mahdollisissa järjestelmissä ja palveluissa, joten pääsin seuraamaan hänen hoitopolkuaan Maisasta ja OmaKannasta. Seniorin kanssa yhdessä päätimme paljastaa näissä blogiteksteissä hänen hoitoonsa liittyviä yksityiskohtia, sillä emme usko olevamme ainoita, joita nämä haasteet koskettavat.

Olin viime vuoden puolella monen mutkan kautta saanut asennettua Maisa-sovelluksen puhelimeeni. Siihen kilahtikin runsaan vuorokauden aikana uusia tutkimustuloksia muutamaan otteeseen – tosin lepo-EKG:n kohdalla luki ainoastaan ”tehty”, eikä edes hoitaja puhelimessa osannut kertoa enempää. Seniorilta oli otettu perusverikokeet ja mm. saatekirjeessäni kyselemäni suolatasapaino. Kaikki oli onneksi hyvin, ainoastaan yksi arvo jonkin verran koholla.

Ajelehtiva potilas?

OmaKannasta sain jälkikäteen lukea, että: ”Hoitoaika päivystyksessä 21 tuntia. Jonottaa tk-vuodeosastolle. – – (kuntoutuspaikkaa) jatkohoitopaikkana myös pohdittu.” Näin oli kirjannut aamulla päivystysvuoroon saapunut lääkäri. Yöllinen lääkäri oli pohtinut yhdessä Seniorin hoitajien kanssa, että kuntoutuksesta voisi olla hyötyä, sekä selvittänyt, että kuntoutukseen voi tarjota potilaita vain virka-aikana. Tulopäivän tutkimusten venyttyä päivystysajan puolelle tietoihin oli kirjattu: ”Näin ollen uomataan potilas kotona pärjäämättömyyden vuoksi tk vuodeosastolle, josta käsin voivat miettiä kuntoutusjaksoa – –.”

Uomataan! Mikä kielikuva: Hoitopolulla tulvii. Monisairas ikäihminen ajelehtii virran mukana kykenemättä itse tarttua airoihin. Välillä vene jumittaa suvannossa ja vanhus voi vain toivoa, että paikalle osuisi joku, joka tyrkkäisi veneen taas liikkeelle.

Google-haku paljastaa, että on toden totta olemassa Uoma-niminen ”potilassiirtojen sujuvoittamiseksi rakennettu järjestelmä, jonka avulla potilaat löytävät oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.” (https://unitary.fi/) Järjestelmää mainostetaan otsikolla ”Parempia potilassiirtoja”. En tiedä, onko kyseinen järjestelmä käytössä HUSin yhteispäivystyksessä, mutta sen tiedän, että viimeviikkoinen blogikuvitukseni tulvivasta Vantaanjoesta osui tietämättäni suoraan asian ytimeen.

Virkakielen karikkoja

Lähteestä Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjoista, 7. § Potilasasiakirjamerkintöjä koskevat periaatteet ja vaatimukset (www.finlex.fi) opin seuraavaa:

Potilasasiakirjoihin tulee merkitä potilaan hyvän hoidon järjestämisen, suunnittelun, toteuttamisen ja seurannan turvaamiseksi tarpeelliset sekä laajuudeltaan riittävät tiedot. Merkintöjen tulee olla selkeitä ja ymmärrettäviä ja niitä tehtäessä saa käyttää vain yleisesti tunnettuja ja hyväksyttyjä käsitteitä ja lyhenteitä. [– –]

Ymmärrettävästi päivystyksen kiireessä ja varsinkaan yöaikaan potilastietoja kirjatessa ei aina tule kiinnitettyä joka sanaan huomiota, jolloin potilaskertomuksiin voi lipsahtaa jargonia. Tuskin kuitenkaan oli tarkoitus, että potilas saisi itse lukea, että hänet uomataan johonkin odottelemaan jatkoa.

Päivystyksessä kirjatuissa lääkitysohjeissa oli myös lyhenne, josta en maallikkona ottanut muuta tolkkua kuin että sen täytyi olla suunnattu jatkohoidosta kopin ottaville eikä minulle omaishoitajana. Tai jos seuraavassa lääkärikontaktissa selviää, että olen jättänyt lääkitsemättä Senioria joltain osalta, vetoan hoitotyön kielen laatuun ja epäselvään ohjeistukseen.

Lääkityksen kokonaistarkastelu tehty?

Uusimman potilaskertomuksen alussa Seniorin OmaKannassa lukee ”Kokonaislääkitys. Lääkityksen kokonaistarkastelu on tehty.” Kuitenkin listan viimeisenä kummittelee yhä helmikuussa lääkärin luvalla tauotettu ja saman tien kokonaan pois jätetty lääke ilman merkintää tauotuksesta.

Olin jo viikkojen ajan joka sunnuntai lääkedosetteja täyttäessäni testaillut, kuinka hyvin Seniori oli perillä oman dosettinsa sisällöstä. Dosettien täyttäminen ei ollut enää aikoihin onnistunut häneltä vieressä neuvomallakaan. Monta kertaa olin myös saanut huomata hänen olevan autuaallisen tietämätön tai muistamaton siitä, mitä lääkkeitä hän milloinkin nappaa, kun puhelimen linnunlaulu hälyttää lääkkeidenottajasta. Oikea lokero onneksi yleensä vielä löytyi, paitsi sunnuntai-iltapäivisin, kun dosetti oli täytetty uudestaan puoleenväliin saakka.

Olin kerta toisensa jälkeen sitkeästi kysellyt, kertonut ja tentannut, mitä lääkettä missäkin lokerossa on ja minkä logiikan mukaan jotkin lääkkeistä ovat aamupainotteisia ja jotkin iltapainotteisia. Olin selventänyt Seniorille, että niin kauan kuin hänellä ei ole muistisairausdiagnoosia, hänen on yritettävä pysyä kärryillä siitä, mitä lääkkeitä suuhunsa pistää, jotta yllättävän tilanteen tullenkin toimintakyky säilyisi. Ja sitkeä jankutukseni tuotti nyt tulosta. Seniori joutui lopulta vastaamaan oman lääkityksensä oikeellisuudesta ammattilaisten hoivissa sekä paikassa A että paikassa B, mikä ei todellakaan ole tarkoituksenmukaista.

Olin kirjoittanut saatekirjeeseeni ja korostin ambulanssihenkilökunnallekin, että kertoisivat päivystyksessä ajantasaisen lääkityslistan olevan paperilla (sekä Seniorin käsilaukussa että dosettipussukassa), ei OmaKannassa tai Maisassa. Kuitenkin päivystyksen yölääkäri oli sanonut Seniorille, että pääasiallista Parkinson-lääkettä on käytössä liikaa. Eipä ollut. Seniori osasi pitää puolensa ja ottaa lääkkeensä omasta dosetistaan. Jälkikäteen OmaKannasta luin: ”Ennestään tarkistetulla kotilääkelistalla yksi – – liikaa, mutta katsottu annokset neur tekstistä xx.xx.2024 ja tuon mukaisesti – – annos määritelty.”

Hmm… Antakaas kun yritän ymmärtää. Asiahan on niin, että helmikuun lopulla neurologin puhelussa päädyimme yhteisymmärryksessä nykyiseen lääkitykseen, joka kyllä kirjattiin OmaKantaan, mutta ilmeisesti kyseisen puhelun päivämäärän kohdalle eikä lääkitysluetteloon. Apteekista tulleissa lääkepurkeissa sen sijaan oli ohjetarrassa virhe: oli määrätty yksi tabletti päivässä liikaa Parkinson-lääkettä myöhäisiltaan. Itse kirjoittamissani lääkityslistoissa asia on aivan oikein. Puhelimessa lääkärin kanssa olimme yhteen ääneen laskeneet kellonaikoja, ottokertoja ja tablettien määriä: 1,5 + 1 + 1,5 + jne.

Lähteessä Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjoista kohdassa Potilasasiakirjojen laatiminen, 6. §, Oikeus tehdä merkintöjä potilasasiakirjoihin lukee mm.:

”Terveydenhuollon ammattihenkilö vastaa sanelunsa perusteella tehdyistä potilasasiakirjamerkinnöistä.” Omaishoitajan vastuulle jää ilmeisesti ilmoittaa kyseiselle ammattihenkilölle, että hänen saneluihinsa on jossain vaiheessa ketjua putkahtanut oleellisia virheitä. Palautekirje oli työlistallani, mutta hautautui muiden töiden alle. Näin päivystystilanteessa virheet sitten kertautuvat ikävästi.

Se pieni ero

Seniori kertoi, että jossain vaiheessa päivystyskäyntiä puhe oli sivunnut muistiasioita, jolloin päivystyksen lääkäri oli todennut jotakin sen suuntaista kuin: ”Teidäthän on testattu monta kertaa.” ”Eihän ole kuin vuosi sitten kerran terveyskeskuksessa ja nyt kerran neurologilla”, oli potilas vastannut. Tajusin kotona, mistä tämäkin väärinkäsitys johtui.

Kolusin äsken läpi OmaKantaa etsiäkseni todisteita, mutta juuri tarvitsemani hoitokertomuksen paikalla oli tällä hetkellä jostain syystä tyhjää. OmaKantaan oli alkuvuodesta kirjattu virheellisesti: ”muistitesti kerran vuodessa”, kun olin sekä neurologin vastaanoton saatekirjeessäni että suullisesti kertonut Seniorin käyneen ainoastaan kerran terveyskeskuksen muistitestissä vuosi sitten. Sen jälkeen saimme kutsun neurologian polille hoitajan suorittamaan muistitestiin (jonka tuloksia odottelemme yhä). Yhden kerran vai kerran vuodessa? Melko oleellinen ero, eikö?

Oletko itse alalla?

OmaKantaan oli kirjattu päivystykseen tulosyyksi ”Heikkous tai väsymys: Parkinson, vas.jalka ei kanna, omaishoitaja kirjoittanut 2 sivuisen lähetteen mukaan”. Maisasta luin: ”Tytär toimii omaishoitajana ja kokee olevansa väsynyt tilanteeseen, antanut potilaan mukaan neljän sivun ohjeet potilaan hoitoon.”

Ambulanssin tullessa hakemaan Senioria kotoa päivystykseen yritin kiireessä selostaa henkilökunnalle hänen tilannettaan ja vointiaan. Ohjeistin heitä mukaan pakatuista tarvikkeista, saatekirjeestä sekä lääkitysajoista. ”Sinä olet siis kotihoidosta?” ”Ehei, olen omaishoitaja ja asun täällä.”

Tässähän tulee ihan valehoitajaolo. Näinkö täydestä menisin?

Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun minua luultiin hoitoalan ihmiseksi. Seniorin toisen rintasyöpäleikkauksen suunnittelukäynnillä aikoinaan satuin sivusilmällä huomaamaan lääkärin tietokoneen näytöllä lyhenteen sin. Kysyin, eikö siinä pitäisi lukea dex.

Eipä olisi ollut ensimmäinen kerta sekään, kun Seniorilta olisi leikattu auki väärä rinta. Vasen vai oikea? Siinäpä pulma. Itse aion piirtää tussilla ihooni selkeät merkinnät, jos vielä joudun leikkaukseen. Sen verran on yllätyksiä tullut vastaan omaan kehoonikin kohdistuneissa operaatioissa vuosien varrella.

Langat käsissä vaikka taju kankaalla

En edes muista enää, millaista olisi saada heittäytyä toisten huolenpidon varaan ja luottaa ammattilaisten hoitavan asiat oikein. Muutaman vuoden takaisessa äänihuulileikkauksessanikin jouduin heräämössä puhekieltoisena ja lääkehuuruissani pitämään puoliani. Herättyäni hetkeksi nukutuksen jälkeen viitoin haluavani kirjoittaa. Raapustin tussitaululle kysymyksen, olinko varmasti saanut erään sovitun lääkkeen. ”Se oli erittäin hyvä ehdotus potilaalta”, totesi lääkäri. En siis ollut saanut. Ja seurauksista kärsin karvaasti seuraavat, ikuisuudelta tuntuneet, tunnit vuodeosastolla.

Verenpainehälytyskin rääkyi heräämössä, kun paineeni huitelivat katossa. Absolutisti sietää ilmeisen huonosti lääkemömmöjä. Jotenkin ihmeessä pääni oli puoliunessakin niin terävänä, että muistan kirjoittaneeni tauluun paineitteni olleen välillä muutenkin koholla ja jopa kokeilemani, mutta sopimattomien, verenpainelääkkeiden nimet. ”No, katsokoot perusterveydenhuollossa sitten tarkemmin, ei me täällä aleta lääkitä”, kuuluivat tuumineen.

Olisi kannattanut vain pitää kynäkin aisoissa, kun suuni oli jo tukittu viikoksi puhekiellolla. Oppirahhaa. (Nykyään käytössäni on kolmannen tyyppinen verenpainelääkitys, mutta liian tehoton sekin kaiken stressin keskellä.)

Yllättävästä ja käänteentekevästä tilanteesta leikkauksen aikana ei jäänyt kirjallista merkintää, mutta heräämön hoitaja meni sen minulle möläyttämään, kun utelin tauluun kirjoittamalla, että eihän leikkauksessa tapahtunut mitään yllättävää. Luottivat varmaan muistini pyyhkiytyvän nukahdettuani uudelleen heräämössä. Ehei, tilannekontrollini päihittää kemian laitkin näköjään.

Mainittakoon vielä STM:n asetuksista potilasasiakirjoista seuraava seikka:

12. § Sairauden ja hoidon kulkua koskevat merkinnät

[– –] Potilasasiakirjoihin tehtävistä merkinnöistä tulee käydä ilmi, miten hoito on toteutettu, onko hoidon aikana ilmennyt jotakin erityistä ja millaisia hoitoa koskevia ratkaisuja sen kuluessa on tehty. Hoitoon osallistuneet on tarvittaessa kyettävä selvittämään.

Potilaalle suoritetusta leikkauksesta ja muusta toimenpiteestä tulee laatia leikkaus- tai toimenpidekertomus, joka sisältää riittävän yksityiskohtaisen kuvauksen toimenpiteen suorittamisesta ja sen aikana tehdyistä havainnoista. Kertomuksessa tulee esittää perustelut toimenpiteen aikana tehdyille ratkaisuille. [– –]

Seikkailu jatkuu

Milloinhan tämä päällepäsmäri pääsisi kunnon aivot narikkaan -lomalle? Huilitaukohaaveeni tyssäsivät lyhyeen jälleen viime viikolla, kun Seniori oli kuljetettu paikasta A paikkaan B. Mutta siitä saatattekin kuulla blogissa ensi kerralla.

Kohta siirryn Teamsiin kuuntelemaan omaishoitajille suunnattua käyttöönottokoulutusta uuteen Oima-järjestelmään. Jippii, jälleen yksi uusi työkalu lisää opeteltavaksi.

Seniorin omaishoitaja

PS Teknisten ongelmien vuoksi Oima-koulutusta omaishoitajille ei voitukaan tänään järjestää Teamsissa, vaan saamme materiaalit ja ohjeet jälkikäteen. Pitäisikö olla huvittunut vai lohduttunut? Ei tämä tietojärjestelmäviidakkoseikkailu näköjään ole aivan helppoa ammattilaisillekaan.

Kirjoitin tämän blogitekstin kahden ensimmäisen väliotsikon sisällöt jo neljä kuukautta sitten, jolloin Seniorin kunto oli huomattavasti parempi kuin nykyään. Viime aikoina juttuun on tullut lisää käänteitä, joten päätin muokata tekstin uusiksi. Juttu on pitkä ja mutkikas kuin kuvan joki, mutta koettakaa kestää kyydissä.

Tätä kirjoittaessani Seniori makaa sairaalan päivystyksessä tutkittavana. Lähetin hänet sinne yhteisymmärryksessä ja taktikoidusti yksin ei-kiireisen ambulanssin kyydillä mukanaan päivystysapu 116 117:n puheluseloste, pitkä saatekirjeeni, lääkityslista sekä nyssäkällinen omia lääkkeitä (joista yksikin erityisluvalla, joten en jättänyt mitään sattuman varaan). Puhelinnumeroni on annettu matkaan ja kehotettu soittamaan, mikäli tarvitsevat lisätietoja. Maisaan kilahtikin äsken jo tieto, että lepo-EKG oli tehty. Ainakin jotain siis tutkitaan ennen kuin lähettävät puolijalattoman potilaan takaisin kotiin kaatuilemaan.

Fysioterapeutin 1. kotikäynti

Seniorin fyysisen toimintakyvyn ylläpito ja omatoimisuuden tukeminen ovat asioita, joihin minun omaishoitajana kannattaisi panostaa, jotta omakin elämäni olisi helpompaa. Terveyskeskuslääkäri teki viime kesänä Seniorille kattavat testit ja kehui lihasvoimia käsissä ja jaloissa. Ahkera kotijumppa kuntoutuskanavan tahtiin oli selkeästi tuottanut tulosta.

Keskivartalon lihasten toiminnassa ja hallinnassa lääkäri totesi selkeän vajeen, joka vaikeuttaa mm. sängystä ylösnousua. Lääkäri laittoi yhteydenottopyynnön fysioterapeutille, joka tekikin meille kaksi kotikäyntiä.

Seniori sattui olemaan poikkeuksellisen hyvässä aamuvireessä, joten fysioterapeutin todettua, ettei apuvälineitä tarvittu vielä lisää, emme edelleenkään saaneet apuvälineitä vuoteessa/-sta/-een siirtymiseen. Pienillä käytännön vinkeillä kuulemma pärjäisimme kyllä. Ymmärsin toki, että oman kehon mahdollisuuksia on ylläpidettävä mahdollisimman pitkään. Samalla tiedostin, että siirtymisissä onnistuminen riippuu myös lääkevaikutuksesta kullakin hetkellä, joten molemminpuolisen turhautumisen vaara oli yhä olemassa ilman lisäapuja.

Opimme, että tuolilta ja WC-istuimelta ylösnousussa kantapäät tuli jättää tarpeeksi taakse ja asettaa jalkapohjat tukevasti lattiaan. Sitten kumarruttiin rohkeasti eteenpäin – pidemmälle kuin aluksi uskaltaisikaan – jotta painopiste saatiin oikeaan kohtaan. Silloin sukatkaan eivät luista, vaikka ei olisikaan jarrusukat tai -tossut jalassa. Ja oikein sujuvasti kävi nousu ensi yrittämällä. Kuinkas muutenkaan, kun oli ammattilainen vieressä.

Siinä vaiheessa, kun olohuoneen jalkatuellisesta nojatuolistakin Seniori ponkaisi itsensä ylös kertarykäyksellä, kuin heittoistuimesta konsanaan, repesi hän itsekin nauramaan: ”No kyllä se nyt pystyy kaikkeen, mutta odotas vaan, kun ollaan kahdestaan kotona!” Sain myöhemmin fysioterapeutilta yhden selityksen ilmiöön: vieraan ihmisen läsnäollessa hermostokin virittyy kuulemma eri tavalla kuin tutun omaishoitajan lähellä. Täytyisi tosiaan alkaa kutsua useammin vieraita kotiin.

Fysioterapeutin 2. kotikäynti

Toisella kerralla harjoiteltiin turvallista alamäkikävelyä rollaattorin avulla. Minulle neuvottiin, että rollaattorista ei saa pitää kiinni ja jarruttaa, vaikka Seniori pyytäisi. Minun tuli laittaa kämmeneni kevyesti takaapäin hoidettavan hartian yli, jotta hänen ryhtinsä pysyy suorana ja painopiste säilyy oikein. Näin hän ei lähde kumartumaan eteenpäin, eikä vauhti ala kiihtyä.

Harjoittelimme myös autoon istuutumista niin, että ensin istuudutaan penkkiin sivusta päin, ja vasta auton sisällä käännytään ja nostetaan jalat kyytiin. Tässä auttaisi pyörivä kääntötyyny, mutta meillä on käytössä liukas istuinalusta, jonka päällä on pieni pyyhe. Yleensä Seniorilta onnistuu vielä yksi jalka edellä autoon harppaaminenkin, mutta se ei kuulemma ole turvallinen tapa nousta henkilöautoon, varsinkaan talviliukkailla.

Penkin reunalle istuutuminen ja penkin syvennykseen humpsahtaminen tuntuu yhä vähän pelottavalta lyhytreitisestä Seniorista, kun pitää vain luottaa siihen, että penkki on alla. Mahdollisuutta ohi istumiseen ei oikeasti ole, kun seisoo alun perin pohkeet tarpeeksi lähellä autoa. Itse aluksi pelkäsin hänen päänsä osuvan ovenkarmiin, ja vaistomaisesti suojasin päätä kädelläni. Taksinkuljettajatkin ovat kannustaneet meitä käyttämään tällaista ”sivustapyllistämistyyliä”, joka on heidänkin mielestään turvallisin tapa istuutua henkilöautoon.

Toivoisin vielä saavani oppia esim. kinestetiikasta, jotten repisi Senioria housunkauluksesta ylös, vaan oppisin hyödyntämään hänen omia voimavarojaan lisää.

Kinestetiikka-infossa opittua

Kuinkas ollakaan, toiveeni toteutui nopeammin kuin uskoinkaan. Maaliskuun lopulla saimme omaishoitajaryhmän kanssa tutustua liikkumista ja kehontuntemusta tukevaan avustamiseen ihan kädestä pitäen fysioterapeutin ja Suomen Kinestetiikkayhdistyksen kouluttajan Pia Byysingin opastuksella. Osoitteessa www.kinestetiikka.fi on kattava tietopaketti aiheesta, muun muassa vinkkivideoita sekä blogi. Yhdistys määrittelee termin mm. seuraavasti:

”Kinestetiikka on voimavaralähtöinen toimintamalli joka perustuu ihmisen luonnollisten liikemallien ja aistitoimintojen ymmärtämiseen, ihmisen kunnioittavaan kohtaamiseen sekä näiden merkitykseen oppimiselle ja itsehallinnalle.” https://www.kinestetiikka.fi/kinestetiikka/

Omaishoitajana tehtävänäni on kannustaa hoidettavaa tekemään itse kaikki, mihin vain pystyy, sekä mielestäni myös – anteeksi muotisanan käyttö – hoksauttamaan, mihin kaikkeen hän oikeasti pystyykään, kun on turvallinen opastaja vierellä. Jäykistävää Parkinsonia sairastavalle todella hyödyllinen vinkki oli ohjata ja avustaa hoidettavaa tekemään itse sivelyliikkeitä ym. alustavia aktivoivia liikkeitä, kuten pientä polvien heijausta sivuttain, ennen liikkeellelähtöä. Näin annetaan aivoillekin merkki, että kohta ollaan laittamassa kroppaa liikkeelle. Ajan antaminen siirtymisiin ja itse rauhallisesti hoidettavan mukana liikkuminen ovat tällaiselle sähikäiselle todella haastavia paikkoja.

Kosketuksella on väliä

Pääsimme kokeilemaan käytännössä, miten erilaiselta tuntuukaan, kun meitä kosketetaan joko peukalo erillään muista sormista (kevyt puristusote) tai sormet yhdessä lempeän vahvalla kämmenotteella. Täytyy myöntää, että oman hoidettavani kanssa tekemäni harjoitus kirvoitti hyvin ristiriitaisia tunteita ja uusia blogiaiheita. Silmiä avaava kokemus oli myös hoidettavani hengityksen rauhoittaminen omalla rauhoittavalla kosketuksellani.

Tiedän, kuinka hyvää lempeä kosketus tekisi itse kullekin. En vain ole aikuisella iällä juuri antanut Seniorin kuin ohimennen hipaista itseäni ja juhlapäivinä kenties varovasti halata. Olen mielessäni liittänyt kosketukseen kaikenlaisia piilomerkityksiä alentuvasta kuittailusta alkaen, vaikka hipaisun motiivina olisi ollut ihan vain kiitollisuus siitä, että olen siinä.

Harmillisesti jouduin juuri tänään palauttamaan kirjastoon psykoterapeutti ja psykologi Aino Juusolan uutuuskirjan Taakka vai turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta. Joku oli varannut teoksen ennen kuin ehdin tehdä muistiinpanoja oppimastani. Tunnelukkotyöskentelyä (skeematerapia) aloitin itsekseni joskus kymmenisen vuotta sitten, mutta näköjään olen oman äitini suhteen edelleen niin sanotusti vaiheessa. On pitkä matka siihen, että välimme olisivat yhtä mutkattomat kuin vielä ollessani parikymppinen. Tuolloin sujuvasti halailimme ja pussailimme poskelle perheenjäsenten kesken lentokentällä lähtiessäni lähes vuodeksi ulkomaille stipendiaatiksi. Meidän normaalimme herätti tuolloin ihmetystä muualta päin kotoisin olevissa opiskelukavereissani.

Kinestetiikan opit käyttöön tositilanteessa

Pääsiäismaanantaiaamuna pääsimme harjoittelemaan lattialta ylösnousua uusin opein. Olin ennen pääsiäistä niin väsynyt, että päätin juhlapyhinä yrittää virua sängyssä pidempään kuin normaalisti – varsinkin, kun menivät jälleen vääntelemään kelloja eteenpäin. Olin torkahtanut aamulla uudestaan ja herännyt varsin nostalgisesta unesta, kerrankin melkein hyvällä tuulella, kunnes…

Keittiöstä kuului romahdus. Ponkaisin ylös sängystä ja löysin Seniorin makaamasta kyljellään keittiön lattialla jalat avoimen jääkaapinoven takana. Onneksi pää ei ollut kolahtanut mihinkään. ”Ihan sulavasti liu’uin tähän, kun jalka petti alta.” Aamupuuro oli syöty, ja tiskipöydän edessä oli alkanut tuntua taas siltä, että vasen jalka ei kohta enää toimi. Kävelykeppi roikkui pakastimen ovenkahvassa ja ainoa, mistä Seniori oli saanut kiinni, oli viereisen jääkaapin ovenkahva. Joka tietenkin aukeaa, kun siitä nykäistään.

Tsekkasin, ettei päähän ole sattunut eikä mikään kolahtanut tai vääntynyt pahasti. Myöhemmin totesimme nivelrikkoisen peukalon ottaneen nykäisystä kipua ja huulessa sekä reidessä verinaarmut – ilmeisesti rannekorun lukosta (koruun on kaiverrettu Parkinson/Diabetes). Mietimme hetken, soitammeko pyhäaamuna 112:een vai veljelleni. Seniori päätyi jälkimmäiseen. Ihme ja kumma, veli olikin juuri vapaana ja pääsi avuksemme.

Kinestetiikasta olin oppinut välttämään nostelemista ja kainaloista kiskomista, mutta jotenkin Seniori oli saatava ensin nivelrikkoisille polvilleen tyynyjen päälle. Täytettävää papupalloa eli pähkinäpalloa meillä ei ollut. Sellaisella meille infossa demottiin lattialta istuma-asentoon nousua. Veli kuitenkin päätti turvautua miehekkääseen tempaisuotteeseen Seniorin mieliksi, ja saimme äidin polvilleen nahkapallin ja ruokailutuolin käsinojan eteen. Oma suunnitelmani oli yrittää avustaa hänet polvilleen nahkapallin päälle, mutta hänen nilkkansa eivät taipuneet suunnitelman vaatimaan päkiäasentoon. Veli keksi, että yritetään saada polvillaan olija istumaan nahkapallille. En muista enää, kuinka, mutta jotenkin se onnistui.

Seuraavaksi osasin jo vastustaa ”Nykäiskää vähän!”-kommenttia. Sen sijaan, että olisimme yrittäneet nostaa Senioria istumasta seisomaan, ohjasinkin liikettä eteenpäin, ihan kuin WC-istuimelta noustessa. Kahden turvallisen käsiparin tukemana Seniori pääsi kuin pääsikin jaloilleen ja talutettuna tuoliin istumaan. Olihan tuokin tapa saada toinenkin lapsista kylään pääsiäisenä, vitsailimme.

Tänään eli tiistaina ei enää vitsailtu, kun aamuvarhaisella oli jälleen vaaratilanne, ja Seniori oli kaatua WC:ssä kääntyessään. Pää vain alkoi viedä sivulle. Päätin viheltää pelin poikki ja vaatimalla vaatia tutkimuksia. Kello on nyt 16.33, eikä sairaalasta ole kuulunut (onneksi) mitään. Anelin, että pitäisivät hänet edes yhden yön turvallisessa hoidossa ja kuvaisivat vihdoin pään ja mahdollisesti vasemman jalan. Toivottavasti edes ultraavat jalan. Mikäli sairaalasta kotiutetaan ilman kuvauksia jalkapuoli, jolla päässä heittää jatkuvasti, alan soitella läpi yksityisiä lääkäriasemia. Jotain on nyt pakko tapahtua. Ei enää riitä, että: ”Seuraillaan...”

Kuntouttava ote itsestä

Omalla kohdallani pääsin soveltamaan kuntouttavaa otetta pääsiäislauantaina. Olin vihdoin saanut huollatettua upouuden, mutta vuosikaudet varastossa murjottavana viruneen polkupyöräparkani. Pyörän huoltoonviennille oli muodostunut vuosien varrella psykologinen este: Olin ostanut pyörän heti kohta Hyvinkäälle muutettuani ja ehtinyt ajaa sen pyöräliikkeestä kotiin sekä heittää sillä yhden huvilenkin naapuruston ympäri. Sitten jouduin pieneen operaatioon, jonka jälkeen pyöräily vain jäi ja jäi. Sain kotona kuulla, miten olinkaan tuhlannut rahaa noin kalliiseen pyörään ja jättänyt sen sitten heitteille ja että olikohan se nyt ihan järkevä investointi. Aikuisena ihmisenä minun olisi pitänyt osata suodattaa tuollaiset kommentit ja ottaa itseäni niskasta kiinni. No, tänä keväänä pyörä vihdoin pääsi ajoissa huoltoon ja pääsiäisviikonloppuna huviajelulle.

Jos ihmettelette, miten tämän jutun kuvitus mitenkään liittyy aiheeseen, niin nyt tiedätte. Olen pitkään valitellut, kuinka olen Hyvinkäällä nykyään kuin kala kuivalla maalla. Olin saanut vinkin, että täällä voisi lähteä joen rantaan piknikille. Voitte kuvitella tyrmistykseni, kun Saimaa- ja Päijänne-kaipuussani löysin vihdoin vettä: pelloille ruskeana tulvivan Vantaanjoen! No, olihan siellä niitä kaipaamiani pajunkissojakin ja telkänpönttö(?) rantapuussa. Lintuja ei kyllä näkynyt. Piknikille en kehdannut jäädä.

Ja mitä sitten tapahtui?

Siitä kuulette ehkä jo seuraavassa blogijutussa. Tämä omaishoitaja lähtee nyt puhelin taskussa kiikuttamaan pihalle kahden päivän edestä roskakasseja ja toivoo, ettei puhelin vain pirahda.

No niin, päivitystä tulikin aiemmin kuin odotin: Seniori kertoi äsken puhelimessa, että päätä ei kuvata. Kaikki sopii kuulemma Parkinsoniin, eikä tiedetä, mitä mikäkin lääke sivuvaikutuksina aiheuttaa. Ei kuulemma tule tänään kotiin, vaan makaa päivystyksen loosissa väliverhojen takana (taustalta kuului piippauksia), omien pussisose-eväidensä varassa ja odottaa, saisiko diabeetikkona joskus ruokaa talonkin puolesta.

Terveyskeskuspaikkaa kuulemma etsitään. Hän voisi kuulemma hyötyä terveyskeskuspuolen kuntoutuksesta. Lääkkeitä oli tarjottu kiposta, mutta hän oli halunnut pitää kiinni omasta dosetistaan. (Johon minä tietenkin yllytin, mikäli vain mahdollista, ja vannotin, ettei huoli Parkinson-lääkkeistä sitä toisen merkkistä korviketta, kun tietää, miten siinä taas käy!)

Kun Seniori oli mennyt mainitsemaan, että minulla on vielä tämä kuukausi osa-aikatyösopimusta jäljellä omaishoidon rinnalla, oli hänelle vastattu, ettei se nyt oikein sovi, että edestakaisin kuljetellaan. Seniorille jäi sellainen käsitys, että he laittoivat etsintään pitkäaikaishoitopaikan neuvottelematta omaishoitajan kanssa ensin. Epäilen kyllä väärinkäsitystä. Taitaa ehtiä omaishoidon ohjaajammekin lukea käänteistämme täältä blogista ennen kuin ehdin hänelle soittaa.

No, kun tiedän, kuinka kiven alla vapaat pitkäaikaispaikat ovat, annan asian rullata omalla painollaan. Eiköhän sieltä kuitenkin olla pikaisen kuntouksen kautta kotiuttamassa puoliksi jalatonta omaishoidettavaa mahdollisimman pian. Oikeasti meidän molempien tarkoituksena olikin saada vain yhden tai parin yön breikki tähän 24/7-rumbaan. Omaishoidon intervallijaksoja ei sairaalassa kukaan edes ehdottanut.

Jos Seniorin rivienvälitulkinta osoittautuukin oikeaksi, niin saas nähdä, meneekö nimimerkkini – ja yhteiset suunnitelmamme muutosta kirkkaampien vesien ääreen – piankin uusiksi. Tässähän saa nimikemäärite työtön omaishoitaja kohta ihan uuden merkityksen. Olisikohan joku ideoita ja intoa pursuavan sisällöntuottajan tarpeessa? Vastahan minä pääsin alkuun.

Seniorin omaishoitaja

Pari viikkoa sitten kävimme Seniorin kanssa seuraavanlaisen keskustelun:

– Minulla olisi sinulle yksi blogiaihe.
– No-o?
– Kirjoita hankikannoista.
– Hankikannoista? [silmäni pyörivät ja päässä raksuttaa]
– No kun tulee palmusunnuntai ja sitä varten etsitään virpomavitsatarpeita. Millaista se oli aikanaan verrattuna tähän päivään. Millaisia oksia piti etsiä ja niin edelleen.
– Jaaa! [lamppu syttyy] Kirjoita sie!
– Emmie kehtaa.
– Ai merkityksessä viitsiä kehtaa vai kehdata kehtaa?
– Viitsiä.
– No, katsotaan myöhemmin, irtoaako minulta aiheesta mitään.

Viikonloppuna lähdin päivyseltään roskiskeikan jälkeen spontaanille peltokävelylle. Aiempi hämäräajan iltakävelyni ei ollut tuottanut tulokseksi yhden yhtä pajunoksaa, niin hyvin oli lähitienoiden risukot (ja samalla vattuapajani) edellisvuonna raivattu. Lähipelloille saavuttuani totesin, että hanki todellakin kantoi vaikka sata kiloa. Tuli oudon kevyt olo. Epäusko meinasi laittaa hiipimään. ”Kohta se kuitenkin pettää...” Kolusin ojanpientareiden pajupuskat läpi – uppoamatta – mutta missään ei näkynyt lapsuudesta tuttuja pullean pehmoisia pajunkisuja, joita olin silitellyt vielä aikuisenakin kuin lemmikkiä, jota en ole koskaan ole pystynyt omistamaan.

Olin kuulemma viipynyt reissullani melkein tunnin, kun saavuin kotiin tuliaispuska kourassa.

– Tuossa terassilla on sinulle ris… vitsoja.
– Ai kiitos. Löytyikö hyviä oksia?
– No ei, sellaisia laihoja kissanruipeloita vain.
– Jos ne ovat eri lajiketta?
– Yhden kunnon oksan taitoin loppumatkasta korkealta tien varresta – ja upposin melkein talvisaappaanvartta myöten lumipenkkaan. Kaipa näistä narsissien rinnalle saa vähän pihakoristetta pääsiäiseksi, muttei näillä kunnon palkoille pääsisi.

Silloin lapsuudessa

Sitä tuntee itsensä vanhaksi, kun muistelee ääneen, kuinka me silloin lapsuudessa panostimme tosissamme virpomavitsojen koristeluun. Askartelu oli muutenkin lempipuuhaani lapsena, joten otin kaiken ilon irti teemapyhistä. Totesimme Seniorin kanssa, että kummankin lapsuudessa vitsojen piti olla ehdottomasti monihaaraisia, yksi suora oksa ei tullut kuuloonkaan. Vitsojen eteen täytyi nähdä vaivaa. Kreppipaperista ja silkkipaperista leikeiltiin ja kiedottiin runsaasti monivärisiä koristeita oksiin, muun muassa kukkia lehtineen. Kiiltäviä karkkipapereitakin käytettiin, ja höyheniäkin taidettiin liimata joukkoon (huom. ei teipata). Seniorin aikana ei kuulemma koristeltu höyhenillä. Paljasta pajunoksaa ei katsottu hyvällä. Ja yhdellä vitsalla virvottiin tietenkin vain yksi ihminen, jolle vitsa sitten ojennettiin muistoksi.

Lapsuudessani meillä päin sekoittuivat sujuvasti maakuntarajan toiselta puolelta periytyneet itäiset kristilliset virpomaperinteet kaukaa läntisestä Suomesta kantautuneisiin trulliperinteisiin. Muistan monet kerrat naureskelleeni valokuvalle, jossa olemme naapurin tyttökaverini ja pikkuveljeni kanssa täydessä tällingissä lähdössä virpomakeikalle naapurustoon. Velipoikakin on puettu monikerrosmekkoihin, -hameisiin, esiliinaan ja hartiahuiviin, päässä pipon päällä huivi tiukasti leuan alle solmittuna, ja hymyilevää naamaa koristaa poskipuna sekä mustalla piirretyt isot pisamat. Kulkupelinä kaikilla on luuta jalkojen välissä, ja luudan nokassa vanha kahvipannu. Toisessa kädessä on punottu kori, jossa iso puska koristeellisia vitsoja. Vain kissa puuttuu. Veli varmaan kiittelee nyt onneaan, kun kyseinen valokuva makaa muuttojen jäljiltä jossain varaston uumenissa niin, etten saa sitä tähän julkaistua.

Pitkän vai lyhyen kaavan mukaan?

Mamma oli yrittänyt opettaa meille karjalaisen virpomalorun, joka kuului: ”Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks, Tuomaan päiväks. Vitsat siul, palkka miul. Luppaatsie, luppaatsie, luppaatsie?” Meistä se oli aluksi vähän noloa, kun naapuritkaan eivät puhuneet miuta ja siuta. Muistaakseni emme kuitenkaan kompromissina päätyneet nykyään yleisesti käytettyyn tynkäloruun, vaan laskettelimme hartaasti koko litanian läpi. Naapureissa asui lapsiperheiden lisäksi herttaisia vanhuksia, joten ainakin naapurin iäkkään kissamummon luona lausuimme toivotuksen ihan täydestä sydämestä. Kissa sai talvisin meiltä myös pilkkituliaisia, eikä mummon luota lapsetkaan yleensä tyhjin käsin poistuneet.

Tuohon aikaan virpomassa käytiin palmusunnuntaina, mutta palkka haettiin vasta viikon päästä. Ja pitkäperjantai se vasta pitkältä tuntuikin, koska silloin ei ollut meillä lapsilla lupa poistua omasta rintamamiestalon pihasta edes kadulle leikkimään, sillä naapureiden pääsiäisrauhaa kunnioitettiin tosissaan. (Ehkä se oli myös tapa saada kierroksia alas ja harjoitella omissa oloissaan puuhailua.) Pääsiäisenä olivatkin sitten suut makeina, kun kierrettiin hakemassa suklaamunia naapuritaloista. Tyhjin käsin emme kuitenkaan hennoneet mennä palkkoja noutamaan, vaan veimme itse askarrellun värikkään (usein munan muotoisen) pääsiäiskortin joka taloon.

Mistään rahankeruusta ei silloin ollut onneksi tietoakaan. Olen kuullut, että nykyvirpojille ei aina meinaa kelvata edes kolikot. Osa talouksista kytkeekin ovikellonsa ja -summerinsa pois käytöstä hyvissä ajoin ennen palmusunnuntaiaamua. Kaupustelukieltokin taitaa pienentää nykyvirpojien piiriä kerrostaloalueilla. Kyllä meillä oli sitten asiat hyvin tuolloin 1980-luvun alkuvuosina. Ja suklaakin maistui suklaalle.

Seniorille palmusunnuntain virpomaperinne merkitsee tärkeää jatkumoa: maljakossa töröttävät kahden edellisvuoden kisut koristeineen odottelemassa uusia kavereitaan ja muistuttamassa mummun rakkaista lapsenlapsukaisista.

Seniorin omaishoitaja

PS Jos oma loru on vielä mietinnässä, tässä Ylen vanhassa artikkelissa on muutama varsin tuoreen kuuloinenkin idea: https://yle.fi/a/3-5343535

Omaishoitajan budjettimatematiikkaa

Laskeskelin tuossa yksi päivä huvikseni, paljonko maksaisi, jos päättäisin vihdoin alkaa pitää lakisääteiset omaishoitajan vapaani. Jos vaikka yhdistäisin kahden kuukauden vapaani ja saattelisin hoidettavani taksilla Tuusulan Hyrylään laitoshoidon yksikköön kuudeksi vuorokaudeksi. Ymmärtääkseni Hyrylän kuntouttava lyhytaikaishoidon yksikkö on lähin ja ainoa Keusoten ympärivuorokautisista hoitopaikoistamme, johon ei tarvitse raahata mukana omia hoitotarvikkeita (joita meillä kertyisi viikoksi jo säkillinen).

Lyhytaikaishoidosta perittävä hoitomaksu: 12,80 € x 6 vrk = 76,80 €.

Meno yhdessä koti–Hyrylä: Seniorin Sote-taksilla 2,90 €.

Paluu yksin Hyrylä–koti: hintalaskureiden arvioiden mukaan joko Sote- ja Kela-kyydeistä tutulla taksilla 55,89 € tai toissijaisesti käyttämällämme firmalla 63,88 €.

Poishaku, meno yksin koti–Hyrylä: taksin hinta-arvio joko 56,13 € tai 64,16 €.

Kotimatka yhdessä Hyrylä–koti: Sote-taksilla 2,90 €.

Kuusi lakisääteistä vapaavuorokauttamme tulisivat siis maksamaan meille yhteistaloudessa halvimman arvion mukaan 194,62 € ja kalliimmalla taksilla 210,64 €. Omalla autolla hinta putoaisi huomattavasti, mutta terveyssyistä en ole ilman varakuskia uskaltautunut viime vuosina ajamaan Riihimäkeä pidemmälle.

Omaishoidon tuen nettopalkkioni helmikuulta oli 398,93 €, joten voitte laskea, kannattaako minun lomailla tähän tyyliin. Lomaileminen tarkoittaisi minulle tällä hetkellä lähinnä osa-aikatyöhön keskittymistä ilman omaishoitoa sekä rästiin jääneiden kotitöiden suorittamista. Sitä paitsi, 6 vrk ei kata lähellekään kokonaista lomaviikkoa, sillä saapumis- ja kotiutuspäivät jäävät korkeintaan puolikkaiksi.

Entä ne, joilla ei ole Sote-korttia tai omaa autonkuljettajaa? Ei ihme, jos intervallijaksoja jää hyvinkääläisiltä omaishoitajilta käyttämättä. Jos pärjää pienemmällä mukaan otettavalla arsenaalilla kuin me, tarjolla on kaksi tehostetun palveluasumisen yksikköä, joista toinen sijaitsee Tuusulassa ja toinen Järvenpäässä. Olisihan se aivan liian helppoa kiikuttaa hoidettava tuohon vastapäiseen hoivakotiin viikoksi…

Kaipuu takaisin perhehoitoon

Noin vuosi sitten tapahtui pienoinen ihme: kuultuaan, että kotikaupunkiimme oli vihdoin saatu oma perhehoitokoti, Seniori suostuikin yllättäen kokeilemaan yökyläilyä. Tämä tapahtui paljon ennen Seniorin toimintakerhodebyyttiä. Tuohon aikaan meillä asusteli vielä ikäihminen, joka ei voinut kuvitellakaan oleilevansa vieraiden nurkissa, varsinkaan yökuntiin, kuten meillä sanotaan. ”En ole mikään sosiaalinen eläin!” kuului napakka vastaus, kun yritin maanitella häntä lyhytaikaishoitoon.

Lyhyt kokeilujakso olikin iloinen yllätys: etukäteen jännittäminen oli ollut turhaa, ja Seniori viihtyi mitä parhaiten perhehoitajan kotoisissa oloissa – varsinkin kun sai ruhtinaallisen kokoisen huoneen ja jopa oman kylppärin. Luottokuljettajamme ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän saapui hakemaan Senioria eräälle jaksolle: ”Ai, oletteko te muuttamassa?” ”Ehei, Seniori on vain lähdössä perhehoitoon vajaaksi viikoksi.”

Muutaman jakson hän ehtikin nauttia täysihoitolomistaan ja minä lähes huilahtaa hetken, kunnes Parkinson ja yölliset haasteet kävivät ylivoimaisiksi. Kun ei pääse itse ylös vieraasta sängystä, öistä tulee todella pitkiä ja valitettavan märkiä. Perhehoitajaa ei sääntöjen mukaan saa herättää yöllä (eikä Seniori koskaan herätellytkään häntä ennen aamua), joten hoitajan ja varsinkin Seniorin suureksi harmitukseksi jouduimme lopettamaan lyhyeen tämän hoitomuodon hyödyntämisen.

Kukahan alkaisi pitää omaishoitajan yöunien puolia yhtä terhakasti kuin perhehoitosääntöjen laatijat ja ylläpitäjät? Emme toki ole vastuussa vieraista ihmisistä, kuten perhehoitajat, mutta rajamme on meillä omaishoitajillakin univajeen suhteen. Minun lakisääteisistä lomapäivistänihän tässä oikeastaan on kyse, joten eikö olisi reilua, että omaishoitajakin pääsisi välillä täysihoitoon viikoksi, ja hoidettavalle tulisi siksi aikaa ympärivuorokautinen hoitaja kotiin?

Äkkäsin juuri mielenkiintoisen pointin: jos saisin sijaistaa itseäni lakisääteisen vapaani ajan, tilipussini kasvaisi 73,58 €/vrk (sijaisomaishoito, hoitoisuusryhmä 1) tai jopa 96,22 €/vrk (sijaisomaishoito, hoitoisuusryhmä 2). Eli alimmallakin palkkiolla tienaisin sijaisenani jo kuudessa vuorokaudessa melkein omaishoidon tuen kuukausipalkkioni verran!

Työ vaan ei työ

Työikäinen omaishoitaja on kummallisessa välikädessä: tehtävä ei ole työsuhde, eikä siitä makseta palkkaa vaan palkkio. Kuukauden lopussa saapuvassa paperisessa otteessa lukee kuitenkin Palkkalaskelma/Palkkatodistus, ja palkkiosta pidätetään sekä ansiotuloveroa että eläkemaksuja. Lomarahan, lomakorvauksen ja tulospalkkion kohdalla on pelkkää tyhjää.

Kun kyseessä ei ole palkkatyö, ansiosidonnaista työttömyysturvaakaan ei kerry. TE-virkailijat saattavat tapauskohtaisesti kuitenkin tulkita omaishoitajan työllistyvän kokopäiväisesti omassa työssään, jolloin omaishoitajasta tuleekin yllättäen yrittäjään rinnastettava omassa työssään työllistyvä henkilö. Omaishoidon tuen palkkiota saava itsensä työllistäjä kuitenkin tienaa vähemmän kuin matalintakaan työttömyyskorvausta nostava, joten kovin kannattavasta yritystoiminnasta ei voida puhua.

Esimerkiksi Kelan työmarkkinatuen suuruus on tällä hetkellä 37,21 €/pv (maksetaan 5 pv/vk), joten keskimäärin tuki on 800,02 €/kk (brutto). Omaishoidon tuen kaksi alinta bruttopalkkiota vuonna 2024 ovat omalla hyvinvointialueellamme 461,99 €/kk (1. hoitoisuusryhmä) ja 750,94 €/kk (2. hoitoisuusryhmä). Emme siis tee tätä rahasta. Emme todellakaan.

Jos oikein tiukkaa tulee, ainahan voi syödä ”arkkurahansa” ja mennä sitten hattu kourassa ja tiliotteet kädessä toimeentulotukiluukulle. Siinä olisikin selvittämistä, miksi kortilla on ostettu nettikaupasta monen kuukauden edestä hoitotarvikkeita kerralla tai makseltu yhteisiä ruokakuluja. Tai miksei omaishoitajalla ole muita asumismenoja kuin sähkölasku? Häntähän näköjään elätetään. No miksiköhän? Asumistukea ei ole ainakaan ennen voinut saada vanhempansa kanssa samassa asunnossa asuva, jolla ei ole erillistä sisäänkäyntiä ja omaa keittiötä.

Työikäinen väliinputoaja

Työikäinen omaishoitaja, jolla ei ole puolison palkkatuloja eikä omaa tai puolison eläkettä turvanaan, onkin todella ahtaalla, mikäli häneltä evätään oikeus työttömyysturvaan. Itsekin olen kahden tulen välissä: puntaroin, uskaltaisinko hakea omaishoidon tuen palkkioluokkaan korotusta. Nykyään säännöllistä yöllistä avustusta sekä monenlaista valvontaa ja hoitoa tarvitseva Seniori saattaisi täyttää jo 2. hoitoisuusluokan kriteerit. Vaikka olenkin pystynyt toistaiseksi työskentelemään osa-aikaisesti – kiitos joustavien etätyöjärjestelyjen – olen miltei varma, että työvoimaviranomaisten näkökulmasta en enää täyttäisi sivutoimisen omaishoitajan kriteereitä, mikäli palkkio nousisi alimmasta luokasta toiseksi alimpaan.

Työikäinen ikäihmisen omaishoitaja on kummajainen, joka ei sovi kunnolla mihinkään lokeroon eikä kuulu oikein millekään luukulle. Kuinka moni suostuisi työskentelemään palkalla, joka on huomattavasti pienempi kuin työttömyyskorvaus, ja vielä maksamaan siitä, että saa pidettyä lakisääteiset kolme vapaavuorokauttaan kuukaudessa? Ja kuinka moni meistä on vaarassa palaa loppuun työssä, joka ei kuulemma ole edes työtä, mutta sitoo ympäri vuorokauden?

Miettikääpä tätä te, jotka päätätte ”säästää” vähentämällä vanhusten ympärivuorokautista hoivaa ja lisäämällä yhteisöllistä asumista. Tässä kerrostalossa eletään jo nyt yhteisöllistä asumista ympäri vuorokauden, kun vääntömme iltatoimista ja yölliset vessarallimme kuuluvat varmasti jo yläkertaan asti. Päivät vielä jotenkin menevät, mutta ne myöhäisillat ja yöt… Yöllisen kotihoidon resurssien radikaalia lisäystä odotellen.

Seniorin omaishoitaja

Tapahtui helmikuun alkupuolella

Joka paikkaa sattuu, päässä heittää ja puristaa, kaikki energia menee tasapainon ylläpitoon. Ei pääse ylös sängystä, ei tuolista, kädetkään eivät tottele ja kaikki paikat tuntuvat olevan jäykkinä ja jumissa. Lupallaan olevat silmät tuijottavat tyhjyyteen, päivät menevät nojatuolissa torkkuessa, mitään ei jaksa tehdä. Verenpaine ampaisee ylös heti, kun yrittää pysyä hetken pystyasennossa. Koko autonominen hermosto tuntuu menneen sekaisin.

Puoli viisi yöllä omaishoitaja raahaa kivuliasta ja horjuvaa potilasta puoliväkisin vessaan. Joka askeleella sattuu, vasen jalka meinaa pettää alta, ja pytylle istuminenkin on vaikeampaa kuin koskaan. Sisulla mennään, kun on pakko. Olo on kuin sumopainijalla: jalkaan on puettu kolme neljä kerrosta täytettä ja sänky vuorattu, eikä siltikään yöllisiltä vesivahingoilta vältytä. Miten ihmisestä voikaan poistua noin järkyttävä määrä nestettä yhden yön aikana?

Miksi?

Tämä kaikki pitkälti siksi, että joku on päättänyt ottaa Kela-korvaukset pois Seniorin tärkeimmältä Parkinson-lääkkeeltä. Apteekille tieto tulee vasta pari päivää aiemmin, potilaille täysin puskista. Apteekki on velvollinen tarjoamaan tilalle rinnakkaislääkettä. Rinnakkaislääkekin tietenkin loppuu tukusta ennen kuin kaikki potilaat ovat saaneet muutoksesta tietää. Lääkärit ovat pakotettuja vaihtamaan vuosia käytössä olleen luottolääkkeen toisen merkkiseen ”vastaavaan”.

Teoriassa voisi olla myös pelkkää sattumaa, että kunnon romahtaminen ja lääkevaihdos osuivat samoihin aikoihin, mutta en oikein jaksa uskoa tällaiseen sattumaan. Pitkään sairastanut Parkinson-potilas on toki täysin riippuvainen muutaman tunnin välein otettavasta annoksestaan kuin muinaisen tv-sarjan teräsmuori kiikkustuolistaan, jossa latasi sisäisen akkunsa täyteen joka yö. (Muistaako joku muuten sarjan nimeä? 1980-luvun lasten- tai nuortensarja, muistelen.) Työssäkäyvä omaishoitaja meinaa torkahdella koneensa ääreen univeloissaan ja sekoilee muistikatkoksissaan. Sähkösäätösänky kun ei valitettavasti vielä toimita latausaseman virkaa.

Jonojen ja lääkityksen purkua

Yli 15 kuukauden jonotuksen jälkeen olimme vihdoin päässeet peruutusajalla Seniorin vuosikontrolliin – kerralla kahden taitavan neurologin pakeille (meille jo kolmas ja neljäs uusi HUSin neurologi kuuden vuoden sisään). Tuliaisiksi vein neljä käsin kirjoitettua A4-sivua yhteenvetoa Seniorin nykyvoinnista ja toiveistamme hoidon suhteen sekä auki kirjoitetun lääkityslistan. Olemme erittäin kiitollisia ammattilaisille heidän kärsivällisyydestään asiatulvamme keskellä sekä todellisesta neuvottelevan yhteistyön hengestä. Arvelen, että yliajalle venynyt, valmiiksi myöhässä ollut, vastaanottoaikamme tuli yhteiskunnalle silti halvemmaksi kuin kokonaan uuden käynnin buukkaaminen.

Olen vuosien varrella tottunut Seniorin vastaanotoilla saamaan verbaalisia näpäytyksiä, ja minua on hiljennelty sekä katsein että sanoin. Tällä kertaa tulin omaishoitajana sekä kuulluksi, nähdyksi että aktiivisesti osallistetuksi Seniorin hoitoon (omasta tahdostani). Jopa ehdotukseni tauottaa yksi Seniorin pitkäaikaisista lääkkeistä sai ehdotonta kannatusta.

Kyseisen lääkkeen teho oli Seniorilla kyseenalainen, ja olin lukenut lääkkeen vaikuttavan myös keskushermostoon ja heikentävän kognitiivisia toimintoja, kuten keskittymiskykyä, tarkkaavuutta ja muistia. Lääke voi myös aiheuttaa näön hämärtymistä ja heitehuimausta – oireita, joista Seniorikin on pitkään kärsinyt. Lääkkeen käyttöä iäkkäillä monisairailla monilääkityillä onkin kehotettu välttämään. Jätimme lääkkeen luvan kanssa pois kertarysäyksellä. Alussa saattoi olla joitain vieroitusoireita, jotka menivät samaan syssyyn romahtaneen kunnon kanssa. Nyt vajaan kuukauden päästä on Seniori itsekin jo havainnut muistissaan ja ajatustoiminnoissaan kirkastumisen merkkejä.

Tomaatteja vai tomaatteja? US: /tə.ˈmeɪ.toʊ/ versus UK: /tə.ˈmɑː.təʊ/

Lääkkeiden korvattavuuksista päättäville sekä muutoksista tiedotusvastuussa oleville ei meiltä kyllä kiitoksia heru. Apteekissa selvisi, että Seniorin pääasiallisen Parkinson-lääkkeen tuotenimi olikin uudessa reseptissä vaihtunut. Varsinainen syy vaihdokseen valkeni minulle vasta parin viikon päästä hoitajan puhelussa. Verenpaineeni alkoi kohota jo apteekissa, kun kuulin toisen vaikuttavista aineista vaihtuneen samannimiseen kuin lääkkeessä, josta meillä oli jo yksi epäonnistunut hoitokokeilu takana. Tässä vaiheessa en tajunnut, että lääkevaihto oli jouduttu tekemään nimenomaan tuotepuutteiden takia.

Apteekin asiakaspalvelijan kanssa kävimme suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun:

– Ei kai tässä nyt vain vaihdu se toinen vaikuttavista aineista?

– Tiedäthän, että Levodopan lisäksi tarvitaan toista ainetta, jotta Levodopa ei…

– Ala hajota liian aikaisin…

– Juuri niin, ettei se ala muuttua dopamiiniksi jo suolistossa, vaan että sitä pääsee aivoihin asti.

– No mutta kun minun mielestäni tämä on juuri se sama aine, jota oli aikoinaan kokeillussa kolmen lääkeaineen yhdistelmälääkkeessä, joka ei tehonnut äidillä lainkaan, vaan piti siirtyä takaisin entiseen.

– Ero näissä kahdessa aineessa on sitä luokkaa kuin jos söisit Buranaa tai Aspiriinia. Auttaa samalla tavalla.

– Paitsi, että toisesta tulee mahahaava ja toisesta ei niin helposti?

– H-h, no sanotaan sitten vaikka, että otat Somacin tai sen rinnakkaisvalmisteen.

– Somacista tulee minulle ankara ripuli, ja yhtä sen rinnakkaisvalmistetta voin syödä, mutta vain muutaman päivän peräkkäin. Muutkaan eivät sovi.

– No joo, no mitäs minä sitten keksisin sinulle vertaukseksi? No, otetaan vaikka tomaatit. Lääkeaineiden ero on sama kuin jos syöt vaikka roomantomaattia tai perinteistä tomaattia. Tomaattia se on kumminkin.

– Ymmärsin pointin, mutta kokemus sanoo toisin.

– Voihan sitä syödä vaikka pelkkää Levodopaa, mutta ei se mitään auta.

– Pakkohan tämä nyt sitten on hyväksyä, jos ei sitä entistä ainetta sisältävää lääkettä saa, mutta pulassa ollaan taas, jos lääke ei toimi.

Kokenut kaiken tietää, ja vaivainen kaiken kokee

En halunnut olla tarkoituksellisen näsäviisas pissipää apteekissa, mutta lamaannuin jo pelkästä muistikuvasta. Seuraavien parin viikon aikana pelkoni kävivät valitettavasti toteen.

Yhdeksän vuorokautta sinnittelimme kummankin jaksamisen rajoilla, kunnes päätimme omalla riskillämme kaivaa lipaston laatikosta jäljellä olevat entisenmerkkiset lääkkeet käyttöön (alkuperäisen korvike, mutta alkuperäisillä vaikuttavilla aineilla), ja soitimme neuron hoitajan takaisinsoittonumeroon. Hoitaja oli onneksi lääkevaihdon suhteen samoilla linjoilla kanssamme, ja saimme lääkärin soittoajan parin viikon päähän.

Onneksi Seniorin lääkecocktailiin lisätty pitkävaikutteinen yölääke sentään oli tuttua merkkiä ja tuntui jotenkin imeytyvän. Parin päivän päästä oli vanha rinnakkaislääkekin alkanut jälleen purra, ja vähän kerrassaan alkoi kroppakin tokentua ja jalat kantaa. Lääke tosin auttoi enää pari tuntia kerrallaan, ja viimeistään kahden ja puolen tunnin kohdalla tuli täysstoppi.

Lääkärin kanssa pohdimme tilannetta puhelimessa, ja lääkeannoksia päätettiin vielä jentrata eli titrata. Nyt kuulostellaan, milloin saavutettaisiin tasapaino eli vältettäisiin pahimmat off-vaiheet eli totaaliset jähmettymiset – ilman, että lääkkeen aiheuttamat tahattomat liikkeet kävisivät liian hankaliksi. Linnut sirkuttavat puhelimessa lääkemuistutuksia jo kolmen tunnin välein, joten ruokailujen kanssa onkin aikamoinen sumpliminen.

Vertaiskärsijöitä?

Pahimmat yölliset tulvat ovat onneksi jo helpottaneet, mutta katkeilemattomista yöunista saa vain haaveilla. Sairaalalta on ehdoteltu tilanteeseen ainoastaan Botox-hoitoa. Maallikko ei voi ymmärtää, miten lihasten lamauttaminen saisi rakon venymään ja kantamaan litratolkulla nestettä yön yli. Salapoliisiaivoni heittävätkin ilmoille kysymyksen vesihormonin toiminnasta.

Vinkkejä tämän tabuaiheen selättämiseen otetaan mieluusti vastaan kohtalotovereilta. Ei paljon lohduta, että se nyt vaan kuuluu Parkinsoniin (tai Parkinson plussaan, jonka diagnoosia ei voitu kertakäynnillä vielä antaa, vaikka yksi oireista on selkeästi diagnostinen). Inkolääkityskin on, muttei tepsi, eikä Cystofix tule vielä (kuulemma) kyseeseen, joten yökukkuminen jatkuu valitettavasti meillä molemmilla.

Paluu alkuperäiseen?

Jos Kela-korvattavien lääkkeiden saatavuudessa on edelleen puutteita siinä vaiheessa, kun kotivaramme alkaa huveta, aiomme pyytää apteekista tilalle aivan alkuperäisen lääkkeen ilman Kela-korvauksia. Sekin on kuulemma ihan luvallista, jos vain kukkaro kestää. Olisinpa älynnyt tuonkin jo muutamaa viikkoa aikaisemmin. Vielä en ole uskaltanut selvittää, kuinka suuresta kuluerästä puhutaan.

Tomeito, tomato. Yks hailee toisille, elintärkeä ero meille. Oli se sitten tieteellisesti todistettavissa tai ei. Koekaniineiksi emme enää vapaaehtoisesti ryhdy.

Seniorin omaishoitaja

Minulla on hyvät välit äitiini, vitsaillaan, noin 250 kilometriä. Minullapa tällä hetkellä noin 25 senttimetriä. Nukahdit juuri väliseinän taa. Turvassa, tietäen, että olen vain koputuksen päässä. Ellen sitten seikkaile unihaaveissani liian kaukaisen järven rannalla, enkä herää kuin puhelimesi hätäpainikkeen rääkäisyyn.

Itse rääkäisin ensi kertaa liki 50 vuotta sitten. Veivät minut heti pois luotasi. Iltapäivä oli jo pitkällä, eikä minua kuulunut edes näytille. Vaadit: ”Minä haluan nähdä lapseni nyt heti!” Kiikuttivat pikavisiitille kapaloidun paketin, josta pilkotti vain naamani. Vierihoito ei ollut muodissa, ihokosketuksesta ei tietoakaan.

Parina päivänä ehdin vahvistua antimillasi. Sitten tuli karu vieroitus: Seuraavat kaksi viikkoa taistelit tajunnan rajamailla korkeaa kuumetta ja tulehduksia vastaan, kun lääkkeet eivät purreet. Paras ravintoni piti pumpata hukkaan. Minä pidin puoliani yksin hoitajia vastaan. Heti, kun kuumeesi laski, meidät potkittiin pois sairaalasta. Et olisi millään jaksanut vielä kotiutua. Anelit meille yhtä ylimääräistä yötä, mutta sitä ei myönnetty.

”Jääköön tuo ’Senjasen’ iso möllikkä vielä syömään”, tokaisivat toisena elinpäivänäni. Olin ehtinyt kasvaa vähän päälle nelikiloiseksi. ”Teidät on kuvattu, kyllä se mahtuu! Ponnistatte vaan.” Enpä mahtunut, vaikka ponnistit kaksikymmentäseitsemän tuntia. Mutta sinua ei uskottu. ”Ponnistakaa vaikka sinne pönttöön!” Kätilöllä oli loma alkamassa; sinä taistelit hengestäsi verenpaineet pilvissä.

Kätilö vaihtui, meitä kiidätettiin. Pesut jäivät väliin. ”Koettakaa nyt hyvä rouva vielä kestää! Enää pieni hetki, niin olemme leikkaussalissa!” Klo 8.09 minä synnyin. Kaksi viikkoa ylikypsänä, hätäsektiolla. Äitiyskortissasi muistoina merkinnät ”Sectio Caesarea (pelvis angusta), synn. kesto 28 t 12 min”.

Alatiesynnytyksen estävä ahdas lantio. Eipä ollut kuvattu. ”Toisella osastolla oli samaan aikaan joku samanniminen”, selittelivät huolestuneelle isälle. Tiedot muka sekoittuneet. Nimesi tuntien täysin mahdotonta.

Sinäkin toivuit aikanaan. Lähes. Mutta jotain peruuttamatonta oli tapahtunut; aivot ja keho muistavat. En ollut sylissä viihtyvää sorttia, kerroit. ”Isäsi ja minun sylistä liu’uit aina heti pois.” Papan syliin juoksin jo kaukaa. Sen muistan itsekin. Näinkö kostin varhaisimman hylkäämiskokemukseni?

En kai. Pappa varmaan vain tuoksui tutuimmalta. Olin leimautunut sijaishoitajaani kuin sorsanpoika vastaantulevaan. Äitiysloma oli hyvin lyhyt, isyysvapaata ei vielä edes tunnettu. Pappa ja minä ymmärsimme toisiamme sanoittakin. Aina siihen asti, kun herrat Alzheimer ja Lewy saattelivat lähimpäni ajan rajan taa mamman luo.

Mutta minulla on onneksi vielä sinut – ja pikkuveli. Anokaamme lisäaikaa. Vielä ei ole liian myöhäistä tutustua uudestaan. Ottaa takaisin kaikki menetykset. Nyt olen vihdoin valmis kuuntelemaan – oppimaan ja ymmärtämään juuriani. Voi kuinka kotoisa olo tuli, kun kaiutinpuhelimessa vanha sukulaisemme onnitteli sinua omalla murteellaan. Muistisairas muisti nimipäiväsi. Minä unohdin.

Isän synnyinseuduille emme enää ehtineet. Sinun kotikulmasi Saimaan vastarannalla vetävät minua puoleensa magneetin lailla. Mie en oo mistää kotosii. Vai ehkä sittenkin? Lasken viikkoja: milloin alkaa taas luonto vihertää ja vesi välkehtiä? Lähdetäänhän seikkailuun? Vaikka sitten pyörätuolin kyydissä. Kunhan kesä saapuu.

Seniorin omaishoitaja

Elettiin vuotta 1954 Etelä-Karjalan maaseudulla. Olin kuusivuotias ja perheemme ainoa lapsi. Lähistöllä asui kuitenkin kaksi serkkutyttöä, jotka olivat minulle kuin siskoja. He olivat vuotta ja kahta minua vanhempia ja saivat jo käydä kansakoulua. Minunkin teki hirveästi mieli päästä jo kouluun. Äiti neuvotteli opettajan kanssa, joka hyväksyikin minut kuunteluoppilaaksi kevätlukukauden lopulla.

Koulussa piti tuohon aikaan olla omat eväät mukana, joten äiti ompeli minulle pienen kukikkaan pussukan, johon sujautettiin voipaperiin käärityt, voidellut näkkileivät. Normaalisti meillä syötiin ohrarieskaa, ja näkkileipä oli erikoista. Koulua pidettiin väistötiloissa, kuten nykyään sanottaisiin, nuorisoseurantalolla, isossa, vähän pelottavassa salissa, kaikki oppilaat samassa tilassa. Minua vähän jännitti, onneksi serkut olivat turvana. Sain oman pulpetin sivummalle ja omia koulutehtäviä. Tehtävät olivat kyllä vähän liian helppoja, sillä olin jo harjoitellut kotona äidin kanssa kirjoittamaan kirjaimia.

Rakenteilla ollut koulu valmistui syksyksi, ja pääsimme aloittamaan ekaluokan upouudessa kivikoulussa. Minulla oli jo parin päivän kokemus koululaisena olemisesta. Muut eivät varmaan tienneet sitä. Yhdysluokassa 1.–4.-luokkalaiset opiskelivat omassa tilassaan ja 5.–7.-luokkalaiset eli yläluokkalaiset omassaan, liukuovi oli välissä. Koulukiusaajilta ei vältytty tuohonkaan aikaan, vaan isot pojat kiusasivat koulumatkalla meitä samaan suuntaan kulkeneita. Muuten ekaluokka meni oikein sujuvasti kevääseen saakka.

Seuraavana kesänä perheemme muutti kirkonkylälle pieneen kivaan mökkiin. Tuttu koulu, serkkutytöt ja muut kaverit jäivät taakse. Uudessa koulussa oli kaikki minulle uutta. Itse koulurakennus tosin oli vanha puinen kirkonkylän koulu, jota jo isäni oli käynyt aikoinaan. Tokaluokan koulumatka kulki ison tien ojanpenkkoja pitkin, ja isoja, pelottavia autoja kulki ohi. Kouluun oli toista kilometriä. Kuljin jalkaisin ja yksin suurimman osan matkaa.

Löysin uusia kavereita kuitenkin nopeasti. Myös naapurissa asui lapsiperheitä. Äiti oli ommellut minulle kevätjuhliin ihanan vaaleanpunaisen röyhelömekon, jossa oli pussihihat. Halusin laittaa sen myös kouluun päälle. Jälkeenpäin kuulin, että luokan tytöt olivat ihan kilpailleet siitä, ketkä saisivat leikkiä kaunismekkoisen tytön kanssa välitunnilla. Rahamme olivat tiukassa, mutta sekä äiti että minä tykkäsimme pukeutua nätisti. Paksu tumma tukkani kammattiin sivujakaukselle ja kiinnitettiin pinnillä toiselle sivulle. Äiti oli työskennellyt nuoruudessaan parturina. Jälkeenpäin sain kuulla kavereilta, että minulla oli tukka aina niin siististi.

Kansakoulun kolmannelle luokalle mentiin taas eri taloon, oppikoulun tyhjään luokkahuoneeseen. Koulumatka ei onneksi pidentynyt. Pienessä luokassa ja välituntileikeissä tutustuin kuitenkin nopeasti toisiin. Parhaiksi kavereikseni sain mukavat tytöt A:n ja A:n. Toisella heistä oli ihanan pitkät letit kauniisti pään ympärille kiedottuina ja toisella erikoiset silmälasit.

Kansakoulun neljäs luokka käytiin jälleen eri talossa, junaradan takana isossa kirkonkylän kivikoulussa. Neljännellä luokalla oli pääsykokeet oppikouluun. Minä, A. ja A. läpäisimme kokeet ja pääsimme samalle luokalle koko viisivuotisen oppikoulun ajaksi. Koulurakennus oli sentään tuttu puukoulu, jossa oli käyty kansakoulun kolmas luokka. Myös vuotta vanhempi serkkutyttöni kävi samaa koulua, joten hänestä sain tuttua ja turvallista seuraa. Tuttu koti sen sijaan oli ehtinyt jälleen vaihtua, ja koulumatka pidentynyt kolmeen kilometriin metsätaivalta. Kuljin oppikoulumatkat polkupyörällä – kesät talvet – 10-vuotiaana saamallani Hopeasaumalla, joka oli kuin jyrä polkea. Suksetkin piti raahata pyörän kyydissä kouluun. Linja-autokin olisi kulkenut reitillä, mutta sen käytöstä ei ollut edes puhetta kotona.

Viisivuotisen oppikoulun viimeiselle luokalle mennessäni muutimme jälleen. Tällä kertaa kirkonkylälle, lähemmäksi koulua, uuteen, vielä hieman keskeneräiseen omakotitaloomme. 15-vuotiaana oli oppikoulu käyty onnellisesti loppuun ja päästy ripiltä. Samana kesänä olin hanslankarina isälle, kun muurasimme talon tiilivuorta. Sitten äiti ja isä päättivät jälleen muuttaa. Vanhempani rakensivat näet työkseen taloja ja myivät ne sitten. Se tarkoitti aina muuttoa. Tällä kertaa tie vei vieraaseen maalaiskuntaan asti, josta käsin aloitin lukion naapurikauppalassa. Samalla sekä tyttökolmikkomme että serkustenkin tiet erkanivat vuosiksi. Maalaistyttönä kauppalan lukiossa en oikein saanut uusia ystäviä, mutta myöhemmin yliopistossa tutustuin toiseen saman alan opiskelijatyttöön, joka on edelleen ystäväni.

Myös vanhat ystävyyssuhteeni säilyivät läpi monen monet muutot ja elämänkiemurat. Ruuhkavuosina ehdimme pitää yhteyttä vain harvakseltaan, mutta eläkkeelle jäätyämme kirjeenvaihto ja puhelinliikenne lapsuudenystävien välillä on tihentynyt. Välillä olemme kyläilleetkin. Ystävistä tuli sittemmin myös kohtalotovereita, sillä sekä toisella serkkutytöistä että toisella parhaista ystävistäni on nykyään Parkinsonin tauti, kuten minullakin. Onkohan meillä ollut jotain yhteistä altistusta siellä lapsuuden maisemissa? Kuka tietää? Olen onnekas, kun lapsuudenystävät, serkut ja paras opiskelukaverini ovat edelleen mukana elämässäni.

Hyvää ystävänpäivää niin elinikäisille ystäville kuin uudemmillekin tuttaville!

Toivottaa

Seniori

Muistelot kirjaili ylös Seniorin omaishoitaja – vasta 20 muuttoa läpikäynyt Karjalan evakon lapsenlapsi.

Kokki ja tarjoilija

- Meillä oli muuten kerhossa eilen ihan oikeaa lihakeittoa! Oli tosi hyvää. Olin juuri ajatellut, että sellaista pitäisi tehdä kotonakin, ihan kokolihasta.
- Se on kyllä hyvää. Mutta aikaavievää puuhaa työssäkäyvälle. Kai sanoit, että tällaista olen kaivannut, kun ei kotona nykyään saa kuin jauhelihakeittoa?
- Pöh, en tietenkään. Mutta kehuin, että hyvää on ja harvoin saa tällaista kunnon lihasta tehtyä.

– –

- Sie et koskaan anna minun kokata!
- No viimeksi, kun sie paistoit jotain pannulla edellisessä asunnossa, niin koko kämppä haisi kärylle. Minulle tuli turhaa siivoamista, kun poltit ruoan pohjaan. Nämä nykyhellat ovat niin tehokkaita, ettei pannua pidetä kutosella kuin hetken, ja sitten virtaa pienennetään kunnolla. – – Jos mie ehdotan, että kokataan yhdessä, niin sitten sinua alkaa heti väsyttää tai päässä heittää ja homma jää siihen. Ja jonkun pitää se jälkisiivouskin hoitaa. – – Kaipa sitä voisi joskus taas yrittää – yhdessä kokkaamista siis. Onnistuimmehan me jouluna jo leipomaan taatelimuffineita vähän niin kuin yhteistyössä.

– –

- Nam, hapankaalia!
- Harrastataankohan täällä päin Suomea hapankaalikeittoa?
- Onhan täälläkin evakkoja. Saattaahan joku vielä kokatakin sitä.
- Se mamman lammaskaali oli kyllä ihan parasta. Haistavatkohan naapuritkin, mitä meillä tänään syödään?
- Oli tosi hyvää! Älä korjaa lautasta vielä pois, taidan kohta santsata.
- Sinulle on kiva kokata, kun kaikki kelpaa.

– –

- Tällä viikolla on ollut niin kiire, etten ole jaksanut ruokaakaan laittaa lauantain jälkeen. Sinulle on kyllä jääkaapissa valmisruokia. Mitä haluaisit tänään lounaaksi? Lihaa, kalaa vai kanaa?
- Ihan sama, kunhan jotain.
- No kai sie nyt tiedät, mitä tekee mieli.
- Ei oikein mitään. Laita jotain.
- Kalaa vai kanaa?
- Kalaa.
- Otatko tomaattia?
- Joo.
- Tummaa vai vaaleaa leipää?
- Tummaa.

– –

- [Kieli poskessa:] Yhyy, eikö meillä olekaan pullaa?
- Kahviako ei voi juoda ilman pullaa?
- No ei!
- Onhan sinulla pipareita. [Murteessani kaikki keksit ovat pipareita.]
- No ei se ole sama.
- Eikös kahvia juoda vain siksi, että pysytään hereillä?
- Ei.
- Huomenna saat taas pullaa, sulatan pakkasesta täytepitkon. Onko väliä, mitä sorttia?
- Kaikki käy.
- Kunhan on pullaa…

Opin myöhemmin Gery ry:n VoimaaRuuasta YouTube-kanavan vinkkivideosta (1), että ikäihmiset maistavat makean jopa paremmin kuin nuoret. Karvaan maun aistiminen heikkenee iän myötä eniten. Siksi siis pelkkä kahvi ei maistu Seniorillekaan, eikä hän saa tummasta suklaasta samanlaista nautintoa kuin minä.

Happaman ja suolaisen maistaminen säilyy yleensä ikääntyessäkin. Ilmankos esimerkiksi hapankaali tai puolukkahillo maistuvat Seniorillekin. Happamia marjoja hän tosin voi syödä vain vähän kerrallaan, ettei ala nousta happamia röyhtäisyjä. Videolla vinkattiin myös, että yrteillä, hapoilla, kuten sitruunalla, ja makeilla kasviksilla voi korostaa ruoan omaa makua ilman, että tarvitsee lisätä kovasti suolaa.

Minulle uutta ja avartavaa oli myös tieto siitä, että syödessä kylläisyys voi tulla tietylle maulle, hajulle, suutuntumalle tai jopa värille. Siksi ikääntynyt saa syötyä sitä enemmän, mitä monipuolisempia makuja, rakenteita ja värejä annos sisältää. Esimerkiksi kasviksia kannattaa lisätä lautaselle sekä kypsinä että raakoina, kuten raasteina. Monipuolisesta annoksesta ikääntynyt saa myös todennäköisemmin kaikkia tarkitsemiansa ravintoaineita. Meidänkin pitäisi pitkästä aikaa käydä noutopöytälounaalla, jossa olisi värikäs ja monipuolinen valikoima tarjolla helposti.

Olin vitsaillut, että erillinen jälkiruokamaha näyttää olevan ihan totta ainakin Seniorin kohdalla. Pääruoan jälkeen nimittäin välillä kuulen, että oli liian iso annos, enkä meinannut jaksaa, mutta jälkiruoka, tai jonkin ajan päästä kahvipulla, mahtuu kuitenkin mahaan ilman mutinoita. Turvauduin jälleen pikaiseen nettihakuun. Ja kyllä, niin sanotun jälkiruokamahan selittää juurikin yllä mainittu aistikohtainen kylläisyys -ilmiö (sensory-specific satiety eli SSS); kun yhden ruoka-aineen kohdalla tulee stoppi, niin se ei maistu enää uudelleen, vaikka muita jaksaakin vielä syödä.

Videolta opin myös, että kylläisyys hyvänmakuiseksi koettua ruokaa kohtaan voi kehittyä hitaammin kuin ei mieliruokalistan kärkipäässä olevia ruokia kohtaan. Ja jos ruoassa on miellyttävä suutuntuma ja ruoan lämpötila on sopiva, ruoka maistuukin paremmin. En yhtään ihmettele, jos kiirepäivän hätävaraksi ostettu harmillisen vetinen mikrokiusaus tuoreella paprikalla höystettynä ei täytä ylläolevia kriteereitä.

Onneksi Seniorin kanssa ei ole tarvinnut viime vuosina juuri ruokahaluttomuushaasteita ratkoa. Kymmenisen vuotta sitten Seniorin sytostaattihoitojen aikoihin sain kyllä leikkiä salapoliisia, kun hänen makumaailmansa oli ihan vinksallaan ja moni asia öllötti. Silloin Seniorin ostoslistalle päätyi ainoastaan kuplajuomaa ja yhdenlaista kuivaa purtavaa (jonka olen näköjään jo muiden sen ajan ei niin kultaisten muistojen kanssa unohtanut). Toin lähikaupasta pari ainesta kerrallaan ja kokeilutin, mikä milloinkin sattuisi maistumaan.

Seniori ei tuolloin edes suostunut syömään hänelle määrättyjä ”turhia” pahoinvoinninestolääkkeitä, kun eihän häntä edes oksettanut, hänellä oli vain öllö olo. Ihailtavaa sinnikkyyttä toisaalta. Itse en edes uskalla kuvitella, miten olisin selviytynyt moisista myrkyistä ja sädetyksistä. Lääkäri kyllä luennoi, että se oli juuri se olo, jota varten lääkkeet oli annettu, ja niitä kuului syödä, eikä sinnitellä ilman. Jälkikäteen huomaan, että Seniori taisikin olla vaistomaisesti kaukaa viisas: Jo parin lääkevalmisteen pakkausselosteen netistä lukaistuani tajusin maallikkonakin, että Parkinson-potilaalle sopivaa pahoinvoinninestolääkitystä voi olla hyvin vaikea löytää. (Korjatkaa, jos olen väärässä.) Virallisen Parkinson-diagnoosin Seniori tosin sai vasta parisen vuotta myöhemmin.

Nykyään olisin jo viisaampi ja tarjoaisin potilaalle vaikka apteekin täydennysravintovalmisteita, jos ei muu ruoka maistu. Ja varautuisin ehdottomasti jo etukäteen kaikilla mahdollisilla vatsan toimintaa ylläpitävillä toimilla. Tuolloin meitä ei kukaan varoittanut, että sytostaatit ym. syövän hoidon aikana käytettävät lääkkeet saattavat laittaa suolen totaaliseen lakkoon. Vasta saman ruljanssin läpikäynyt lähiapteekin farmaseuttimme osasi minua valistaa, kun avauduin haasteistamme.

Suurin osa maistamisesta tapahtuu hajuaistin kautta, joka Parkinsonin takia on Seniorillakin heikentynyt jo vuosikausia sitten. Jos ei ruoka tuoksu, niin ei ihme, jos ei ruokahalukaan herää helposti. Kiinnostaisi kyllä tietää, onko heikentyneellä tai muuttuneella hajuaistilla vaikutusta aistikohtaisen kylläisyyden syntymisnopeuteen. Luulisi olevan. Tulevaisuudessa mahdollisesti ilmeneviin ruokahaluttomuusjaksoihin voisinkin jo etukäteen valmistautua makumuistojen, lempiruokien ja tarvittaessa vaikka lohturuokien avulla. Pitäisikin jututtaa Senioria ja kirjata ylös näitä asioita.

Tervetuloa ensi viikon tiistaina 13.2. klo 17 Onnensiltaan (Hämeenkatu 18, katutaso) kuuntelemaan yleisöluentoa aiheesta Ikääntyvän monipuolinen ravitsemus tukee hyvinvointia, toimintakykyä ja aivoterveyttä. Luennoitsijana on elintarviketieteiden tohtori, ravitsemusasiantuntija ja ravitsemusterapeutti Heini Karp Gerontologinen ravitsemus ry:stä. Luennolle on vapaa pääsy, ja se kestää noin 1,5 tuntia. Luennon jälkeen on mahdollisuus kysymyksille ja keskustelulle. Tilaisuuden järjestää Hyvinkään Omaishoitajat ry.

Seniorin omaishoitaja

1. Heli Salmenius-Suominen ETM, ravitsemusasiantuntija, terveydenhoitaja, Gery ry, vinkkivideo Apua ruokahaluttomuuteen – ruokaympäristö, Gery ry:n YouTube-kanavalla: https://www.youtube.com/watch?v=RiqEf4_IO1Y

Lisää ravitsemusaiheisia vinkkejä:
https://www.youtube.com/@voimaaruuasta
https://www.voimaaruuasta.fi/

Hei Sanna, meillä on sinua ikävä. Näin tervehti minua sähköpostitse eräs kauppaketju viikon alkajaisiksi. ”Niin minullakin!” teki mieleni sanoa. Ei siis kyseistä kauppaketjua vaan alle kaksivitosta itseäni. Siitä onkin aikaa, kun jollakulla on ollut aidosti ikävä minua, eikä neuvojani, palveluksiani tai rahojani, kuten kauppa, jonka etuja en ole tullut hyödyntäneeksi viime kuukausina.

Ai niin, kuulinhan minä marraskuun lopulla Seniorin suusta, että: ”Kyllä tuli tänään Sannaa ikävä...” Melkein jo innostuin, kunnes kuulin selvennyksen: ”hammaslääkärin invavessassa, kun housut eivät millään meinanneet nousta takaisin jalkaan.”

”No niin ja kukahan siellä taas tarvitsee minulta jotain?” on nykyään ensireaktioni, kun puhelimeni soi. Olenkohan jo totaalisen kyynistynyt, kun hämmästyn aidosti silloin harvoin, kun joku soittaa minulle ihan noin muuten vain?

En hae tällä säälipisteitä, itsepähän olen tilanteeni rakentanut. Mutta huomaatteko muutkin omaishoitajat, kuinka helposti sitä ajautuu vain toisen jatkeeksi tai Joo, kyllä minä voin ‑automaatiksi? Ja sitten kun päättää harjoitella tervettä rajanvetoa ja kieltäytymistä, tuntee heti huonoa omaatuntoa, kun (muka) jättää toisen pulaan.

Muutama kuukausi sitten minulta kysyttiin, olisiko minulla antaa erään julkaistavan kirjoitukseni yhteyteen kuvaa tai piirrosta, joka kuvaisi itseäni omaishoitajana. Jouduin miettimään pitkän tovin. Muistelin kuvanneeni itseäni parinkin sarjakuvahahmon kautta. Mitähän ne olivatkaan? Ensimmäinen taisi olla nalkuttava papukaija ja toinen… ai niin, motkottava kananmuna. Jaaha, varsin kuvaavaa, muttei kovin imartelevaa. Tähänkö on tultu?

Lienee jo yleinen vitsi, että kun omaishoitajalta kysyy kuulumisia, vastaus alkaa aina me-pronominilla. On paljon helpompaa kertoa, mitä meille kuuluu, kuin miettiä, mitä itselleni oikeastaan kuuluukaan. Tämä on myös yksi syy siihen, miksi itse olen valitettavasti laiminlyönyt vanhoja ystävyyssuhteitani viime vuodet. Kun ei vain jaksa alkaa selostaa koko monimutkaista omaishoitokuviota tai ottaa viikonloppuvapaata vain pakatakseni ja purkaakseni kahden ihmisen tavarat muutaman päivän reissua varten. Siksi kavereita tulee kohdattua enää virtuaalisesti.

Kymmenisen vuotta sitten olin tilanteessa, jossa jouduin olosuhteiden pakosta määrittelemään itseni uudestaan. Kokeilkaapa huviksenne kertoa, kuka olette, ilman että määrittelette itseänne siviilisäädyn, perhesuhteiden, omaishoidon, terveyden, työn tai harrastusten kautta? Yllättävän vaikeaa, eikö?

Voin kertoa, että alle nelikymppinen avioerotettu, tahattomasti lapsettomaksi jäänyt, monisairas, työtön maisteri, omasta kodistaan ja matkailuautostaan luopumaan joutunut, entinen sen ja sen alan aktiiviharrastaja ei ollut mikään mieltäylentävä status. Ja radiossa soi: ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä…” Näin retrospektiivisesti tarkastellen tuosta ei voinut olla tietä muualle kuin ylöspäin. Onneksi vakaumukseni esti minua tekemästä tyhmyyksiä.

Tein tuolloin spontaanin bucket listin, eli listasin asioita, jotka haluaisin vielä joskus toteuttaa tai saavuttaa. Nykyäänhän sellainen taitaa olla ihan muotia. Alkuperäinen lista valitettavasti unohtui vanhentuneen tietokoneeni uumeniin, mutta muisteltuani listan kohtia totesin ihmeekseni, että oikeastaan enää yksi niistä oli kokonaan toteutumatta. Haaveilin nimittäin kirjoittavani kirjan. Mutta hei, eivätkös nämä blogitekstit nyt vähän niin kuin vastaa nykyajan kirjaa?

Kuka sinä olet ja mitä sinulle kuuluu tänään? Mistä unelmoit elämässäsi?

Seniorin omaishoitaja

Minulla on puhelimessani erään kaupparyhmän sovellus, johon tulee vaihtuvia kilpailupelejä. Viimeksi tehtävänä oli ruoka-aiheinen muistipeli. Avasin pelin aamutuimaan ja totesin hölmistyneenä näkömuistini lyövän aivan tyhjää. Klikkailin ruutuja auki ja kiinni unohtaen saman tien, oliko kuvassa pitsa vai wrap. Kumpikaan niistä ei juuri kuulu gluteenittomaan ruokavaliooni, joten en vielä osannut huolestua. Muistipeliherkkyyskauteni huipunkin totesin saavuttaneeni jo reippaasti yli 40 vuotta sitten.

Parin päivän päästä satuimme näkemään Seniorin kanssa televisiosta pätkän ruotsalaista ohjelmaa, jossa mies oli käymässä läpi kognitiivisia testejä osana muistitutkimuksia. Siitä sain kipinän pyytää Senioria iltapesujensa ohessa keksimään minulle kolme sattumanvaraista sanaa, jotka kuvaavat jotain konkreettista esinettä tai asiaa. Käsienpesun lomasta Seniori luetteli: ”Ruisleipä… polkupyörä… ja hmm… yöpaita.” Okei, vai että oikein yhdyssanoja kaikki. Kiitin ja lupasin palata asiaan kymmenen minuutin kuluttua.

Enhän minä saanut ajatuksiani enää käännettyä muualle, vaan kulutin seuraavat minuutit päntäten kolmen sanan listaani, joten läpäisin tietenkin kirkaasti itse asettamani kymmenen minuutin testin. Nukkumaan käydessä sanat kaikuivat yhä päässäni.

Seuraavana aamuna en enää muistanut ajatella koko tehtävää (eikä se liene ollut testin tarkoituskaan). Jossain vaiheessa päivää juttu kuitenkin palautui mieleeni, mutta yöpaidan olin jo onnistunut riisumaan sekä yltäni että mielestäni. Edes muistelu ei auttanut, joten pyysin Senioria armahtamaan minut. Ja sieltähän se kirkkaasti putkahti: ”Yöpaita!” Ammattijärjestöni jäsenyhdistys, johon kuulun, on nimeltään Kieliasiantuntijat, joten alkoi jo hieman huolestuttaa.

Sitä seuraavana aamuna oli noista kolmesta sanasta vuorostaan ruisleipä hukassa, vaikka oli jo kova nälkä. Selittelin itselleni, että ihmekö tuo, kun siitä on jo varmaan yli parikymmentä vuotta, kun olen ruisleipää viimeksi maistanut ja saanut siitä kurkkuni tulipunaiseksi. Mutta toisaalta, yöpaitaa käytän joka yö, joten olisihan se pitänyt muistaa edellispäivänäkin.

Päättelin, että tässä vaiheessa elämää aivoni ovat jo siirtyneet taloudellisuusvaihteelle; kaiken maailman satunnaisia yksittäisiä sanoja ilman järkevää kontekstia, eli sekalaista sirpaletietoa, ei ole syytäkään säilytellä helposti mieleen palautuvassa muodossa.

Onkohan olemassa ilmiötä omaishoitaja-aivot? Vastaavanlaista siis kuin äitiaivot-käsite, jolla ymmärtääkseni tarkoitetaan pikkuvauvojen univelkaisilla äideillä ilmevää aivosumua ja unohtelua. Osa asiantuntijoista tosin näyttää olevan sillä kannalla, että unohtelu johtuisi pikemminkin väsymyksestä kuin niistä rakenteellisista ja toiminnallisista muutoksista, joita raskauden aikana ja jonkin aikaa sen jälkeen äidin aivoissa kiistämättä tapahtuu.

Mitä tekeekään omaishoitajuus jatkuvine multitaskaamisineen aivoille kymmenessä vuodessa? Ovatko muutokset myönteisiä vai kielteisiä? Melkoista aivojumppaa tämä ainakin on, kun yritän päivittäin haalia tietoa ja taitoa arkemme tueksi alalta jos toiselta. Palautumista tuleekin sitten laiminlyötyä liki kroonisesti. Kaapistani löytyisi cd:ltä aivojeni magneettikuvat vuodelta 2014. En taidakaan uskaltautua pyrkimään vielä uuteen kuvaukseen, vaikka aihetta saattaisi jo olla.

Uneni laadulle en nyt tässä vaiheessa elämää ja nykykodissamme voi paljoakaan toivoa parannusta. Ulkoiluintonikin valitettavasti laantuu sienimetsäkauden jälkeen talviliukkaille siirryttäessä. Tyydyttävät ihmissuhteet ja harrastukset – no joo, kovin pieniksi ovat kutistuneet piirit näillä main. Entä terveellinen ravinto? Ton-ton-ton-ruokavalioni tuntien en odota suuria edistysaskelia senkään suhteen.

Mitä sitten voisin tehdä muistini eteen? Terveyskylän Aivotalo-sivuston muistiosiosta (1) löysin muun muassa muististrategioita asioiden mieleenpainamisen avuksi sekä mieleenpalauttamista tukevia keinoja. Luin myös, että ulkoiset apukeinot, kuten muistilaput, ovat ihan sallittuja ja jopa suositeltuja muistin apulaisia, ja huojennuin. Muistivihko, tarralaput sekä puhelimen kalenteri ja muistiinpanot kulkekoot siis edelleen matkassani uskollisesti.

No niin, mitkäs kolme sanaa mainitsinkaan tämän jutun otsikossa? Muistatko lunttaamatta?

Seniorin omaishoitaja

(1) https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/aivot-ja-toimintakyky/muisti

Läheltä piti

Varoitus: Juttu on pitkä ja sisältää dramaattisen kuuloisia käänteitä.

Pari päivää ennen joulua istahdin sohvalle kuuntelemaan varhaisillan uutisia. Yhtäkkiä Seniorin huoneesta alkoi kantautua vaimeaa ja katkonaista yskähtelyä tai kurlahtelua – ääni, jota en oikein osaa kuvailla enkä välittäisi muistella. Jotain oli tekeillä. Nousin saman tien ylös ja astelin ripeästi ääntä kohden saatesanoinani: ”Et kai sie vaan taas meinaa tukehtua?” Ja kyllä, tällä kertaa olikin tosi kyseessä!

Seniori istui sänkynsä laidalla, iltalääkkeet oli juuri nielty, mutta pullosta päälle hyrpätty vesi oli mennyt niin pahasti ”väärään kurkkuun”, että Seniorin henki ei kulkenut. Hän ei saanut edes kunnolla yskittyä, ja hänen kasvonsa punoittivat jo. Ryhdyin saman tien takomaan etukumaraan kääntynyttä Senioria avokämmenellä selkään. Joka lyönnillä lapojen väliin rukoilin ääneen. Jossain välissä kehotin häntä yskimään ja sitten vetämään ihan rauhallisesti henkeä, vaikka nenän kautta, ja jatkoin taas absurdia selkäsaunaani.

Säästän teidät lopuilta yksityiskohdilta, mutta Luojalle kiitos, tilanne raukesi – vaikka tuntuikin kestävän ikuisuuden – ja henki alkoi vihdoin kulkea. Seniorin ääni oli vielä pitkään vetisen heikko, ja yskähtelyä kesti ihan liian kauan. Arvoin ääneen, soitanko 112:een tai 116 117 -päivystysapuun, mutta Seniori vakuutteli, että lääkkeet olivat jo menneet alas ja hän oli vetänyt pelkkää vettä henkitorveensa. (Vai jo syvemmällekin?) Varoittelin häntä keuhkokuumeen vaarasta. Pulssioksimetri näytti onneksi tavanomaisia happisaturaatiolukemia sormesta, joten jäimme seuraamaan tilannetta soittamatta mihinkään (osin pitkien takaisinsoittojonojen pelossa). Pulloon puhallusta (vesi-PEP) (1) patistin Seniorin tekemään vielä varmuuden vuoksi, jotta loputkin vedet ja limat poistuisivat rööreistä vastapaineen avulla.

Tilanteen rauettua

Seniori: ”Kiitos nyt kun pelastit minut!” Olin kyllä vain välikätenä – mutta onneksi paikalla ja kuulolla. Lueskelin illalla netistä, että siinä vaiheessa, kun henki ei kulje, on vain pari kolme minuuttia aikaa ennen kuin ihminen menettää tajuntansa. Mietin, mitä olisin voinut tehdä ahtaasti nousutuen vieressä istua kyhjöttävälle, itseänikin laajempiympäryiselle nivelrikkoiselle ikäihmiselle, jos hän olisi alkanut mennä veltoksi ja tuupertua. Heimlichin ote (2) takaa päin sängystä käsin tuskin olisi onnistunut. Ehkä olisin kokeillut jonkin sortin palleatyrmäystä.

Onneksi varjelluimme tällä(kin) kertaa ja selvisimme pelkällä säikähdyksellä. Tai siis eipä siinä oikein ehtinyt kunnolla säikähtääkään, kun täytyi vain toimia maalaisjärjen avulla mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Aiemmissa, lievemmissä episodeissa, joissa neste on nielemisvaikeuksien vuoksi kulkeutunut henkitorveen (dysfagia-aspiraatioissa), selkään hakkaaminen on ollut lähinnä henkistä tukea, mutta tällä kertaa mitä ilmeisimmin välttämättömyys.

Juomavälineet uusiksi

Kierrekorkillinen lääkevesipullo lähti saman tien pois Seniorin huoneesta. Ironista kyllä, nielemisvaikeuksien ehkäisemiseksi netistä tilaamani lovimukit olivat saapuneet juuri samana päivänä keskustan postiautomaattiin ja odottivat siellä noutoa. Parin päivän päästä pienin mukeista oli jo ajettu sisään ja Seniorin yöpöydällä seisoi lisäksi pikakorkillinen ”tuttipullo”. Siitä oli lupa ainoastaan kaataa vettä lovimukiin, ja sitten ottaa yksi tai korkeintaan kaksi tablettia kerrallaan mukin korkeasta reunasta hyrpäten.

Uuden mukin ideana on, että lovettu takareuna mahdollistaa mukin kallistamisen niin, että nenä ja osa kasvoista mahtuu mukin loven sisään, eikä reuna ota kiinni kasvoihin. Päätä ei siis tarvitse kallistaa taaksepäin juodessa. Näin nielemisasento säilyy turvallisempana eikä niskalihaksiltakaan vaadita joustavuutta.

Lovimukeja on erilaisia, ja ainakin kahta merkkiä on vielä saatavilla Suomesta esimerkiksi puheterapiaa tarjoavien yritysten nettisivuilta. Pehmeämpimuovinen, kädessäkin hieman muotoutuva Flexi-Cup (joita tilasin kolmea eri kokoa) tosin on ilmeisesti syrjäyttämässä lähes loppuunmyydyn kovempimuovisen Kapi-Cup-nimisen mukin. Jälkimmäinen on meillä käytössä nyt ruokapöydässä. Harmikseni en ole vielä onnistunut löytämään suomalaisista verkkokaupoista siihen sopivaa kahvallista telinettä.

Jälkiviisautta

Lueskelin ikävän tapahtuman jälkeen netistä lisää tietoa nielemisvaikeuksista mm. parista opinnäytetyöstä, Duodecim-lehden artikkeleista, Aivoliitto.fi-sivuston Nielemisvaikeudet-esitteestä, Neuroliiton oppaasta Helposti nieltävä – apua nielemisen vaikeuksiin (3) sekä Ruokaviraston sivuilta Nielemisvaikeudet-koulutusmateriaalista (4). Muun muassa näistä lähteistä opin, että esimerkiksi aivoinfarktin jälkitilaan tai neurologisiin rappeuttaviin sairauksiin, kuten Parkinsonin tautiin, MS-tautiin tai Alzheimerin tautiin, voi liittyä nielemisvaikeutta eli dysfagiaa. Aspiraatio tarkoittaa ruoan tai juoman kulkeutumista henkitorveen. Nielemisrefleksi saattaa olla Seniorillakin heikentynyt tai viivästynyt, sillä juomisen aikana tai välittömästi sen jälkeen hän alkaa välillä yskiä, kun juoma kulkeutuukin henkitorveen, joka ei ole vielä ehtinyt sulkeutua. Dysfagiaoireiden taustat voivat kuulemma eli luemma olla erittäin monimuotoiset, joten parempi jättää diagnosointi asiantuntijoille.

Myös hiljaista aspiraatiota saattaa esiintyä, etenkin jos suun ja nielun alueella on tuntopuutoksia. Hiljaisessa aspiraatiossa ruokaa tai juomaa kulkeutuu hengitysteihin, mutta ihminen ei itse havaitse sitä, eikä yskänrefleksi laukea. Aspiraatiosta saattaa seurata jopa keuhkokuume. Syödessä ja juodessa tärkeää olisikin ryhdikäs istuma-asento hieman eteenpäin nojaten, samoin pään ja leuan asento hieman eteenpäin, eikä leuka pystyssä. Makuuasennossa ei tulisi koskaan syödä tai juoda. Tätä olen tolkuttanut Seniorillekin jo vuosikaudet. Parkinsonissa ruokailu ja juominen olisi hyvä ajoittaa hyvän lääkevaikutuksen aikaan. Lääkkeitä ottaessa lääkevaikutus on tietenkin heikoimmillaan, joten nielemisessä piilee silloin erityinen riski.

Opin myös, että kylmä neste aktivoi nielua toimimaan, joten ennen ruokailua kannattaisi ottaa muutama kulaus kylmää nestettä. Nesteet voi tarvittaessa sakeuttaa apteekista saatavalla sakeutusjauheella. Lääkkeetkin olisi turvallisempaa ja helpompaa ottaa sakeutetun nesteen kera tai vaikka lusikalla esim. kiisselin joukossa. Pehmeät, sosemaiset ja tasalaatuiset ruoat ovat helposti nieltäviä. Karkeammat ruoat puolestaan aktioivat suun aluetta ja lisäävät syljeneritystä, joten, mikäli mahdollista, niitäkin kannattaisi lisätä ruokavalioon. Ruokailutilanne on tärkeää rauhoittaa muilta virikkeiltä ja keskittyä pureskeluun ja nielemiseen. Ruokailulle tulisi myös varata riittävästi aikaa.

Esimerkiksi juuri Seniorin käyttöönottama lovimuki sallii pään hyvän asennon juodessa. Huom! Nokkamukia ei suositella nielemisvaikeuksista kärsiville, sillä siitä juodessa pää kallistuu usein taaksepäin, jolloin juoma ohjautuu suun takaosaan ja voi valahtaa nieluun ennenaikaisesti. Seniorille kävi ilmeisesti pullon kanssa juuri näin. Tabletteja ottaessa itsellänikin näyttää olevan kummallinen opittu tapa nostaa leukaa ylöspäin. Nielaistessa pitäisi kuitenkin pitää pää suorassa tai painaa leukaa pikemminkin hieman alaspäin.

Meillä on kotona myös apuvälinelainaamosta saatu kallistettu nokkamuki, jossa on tukevat kahvat, mutta Seniori saa käyttää sitä ainoastaan ilman nokallista kantta. Siinä on sama idea kuin lovimukissa eli juodaan korkeammalla olevasta reunasta.

Luin, että jo heti ensimmäisten nielemisvaikeuksien ilmentyessä olisi hyvä hakeutua puheterapeutin pakeille. Puheterapeutti voi arvioida nielemisen toimivuutta ja tehdä kliinisen nielemistutkimuksen sekä antaa tarkat ja yksilölliset ohjeet. Meidänkin olisi vihdoin pyydettävä Seniorin hoitavalta neurologilta lähete puheterapeutille – kunhan nyt saisimme edes kutsun myöhästyneeseen vuosikontrolliin. Toinenkin lähete neurologille on ollut sisällä jo viime kesästä asti.

Kerta kiellon päälle

Tapahtui muutama päivä ennen loppiaista:
– Mitä, eikö tuo uusi lovimuki olekaan sinulla enää käytössä lääkkeiden otossa?
– No se on aivan liian pieni. Eihän sillä vesimäärällä saa alas edes yhtä tablettia!
– No et voinut sanoa, että anna isompi! Onhan meillä monen kokoisia. Mistä sie sitten joit lääkevedet?
– Pullosta.
– Pullosta juonti on sinulta pannassa! Usko nyt! Mie en aina ole lähellä, jos vetäiset väärään kurkkuun! Saat keskikokoisen mukin. Isointa en anna, kun sitten sie taas nykäiset kerralla neljä tablettia ja heität päätäsi niitä niellessä.

Seuraavana yönä klo 4.45 herään seinän takaa kuuluvaan yskimiseen ja ryntään Seniorin huoneeseen.
– Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
– Ei mitään. Hyvää yötä!
– Refluksiako sie täällä yskit?
– Ei kun vettä.
– Siis hyrppäsitkö sie selällään?
– Ei kun kyljellään.
– Ja pullosta?
– Joo.
– Eikö me juuri eilen sovittu, että pullosta et enää juo, vaan kaadat vettä lovimukiin? Ja ainoastaan istualtaan!
– Joo.
– Jos ei ala mennä perille, niin sekin pullo lähtee takavarikkoon ja saat kävellä keittiöön ottamaan lääkkeetkin!
– Joo, kiitos paljon, menehän jatkamaan uniasi.

Ja niinhän siinä sitten taas kävi, että valvoin seuraavat 40 minuuttia, kun alkoi jäätyilevän ilmanvaihtosysteemin jurinakin ottaa päähän. Seuraavana aamuna olisi Seniorilla aikainen herätys, kun oli kerhopäivä. Oma haaveeni tehokkaasta kirjoituspäivästä lipui minuutti minuutilta saavuttamattomiin. Ja juuri kun olin vihdoin nukahtanut uudelleen, havahduin taas köhäisyyn. En jaksanut nousta enää tarkastamaan tilannetta, kun ei muuta kuulunut. Epäreiluuden tunne korvensi sisintä. ”Piip, mikä jääräpää!” purnasin mielessäni ja nukahdin – vain herätäkseni tunnin päästä taas johonkin kolahdukseen. Naapuri vai mielikuvitus? Tiedä häntä.

Seniorin omaishoitaja

1. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01179
2. https://www.punainenristi.fi/ensiapu/ensiapuohjeet/vierasesineen-poistaminen-hengitysteista-aikuinen/
3. https://neuroliitto.fi/wp-content/uploads/Helposti_nieltava_2013_naytto7-2013.pdf
4. https://www.ruokavirasto.fi/globalassets/teemat/terveytta-edistava-
ruokavalio/ikaantyneiden-koulutusaineisto/nielemisvaikeudet.pdf

Vuosi vaihtui aurinkoisen kirpakassa pakkassäässä. Raketitkin paukahtelivat meillä päin niin harvakseltaan, että simahdimme Seniorin kanssa molemmat jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Uusi vuosi tulee perinteisesti aloitettua aina motivoituneena muutokseen: ”Tänä vuonna hillitsen kieleni enkä sorru korottamaan ääntäni enkä nalkuttamaan.” No, eihän siihen mene kokonaista päivääkään, kun lupaus on jälleen rikottu.

Parikymmentä vuotta sitten eräs suosittu tv-psykologi toitotti, ettet voi muuttaa sitä, mitä et tunnista. Tunnistan kyllä muutostarpeeni, mutta pysyvään muutokseen tarvitaan paljon muutakin. Toista ei voi muuttaa, muttei haittaisi, jos taisteluparin toinenkin osapuoli olisi halukas ja kykenevä itsereflektioon.

Emmie, Kylsie ja Nokun

Emmie pysty, emmie osaa, emmie, emmie, emmie… Sama ääniriraita päivästä toiseen. Ja omaishoitajalla pinna kiristyy.

– Ei sinun nimesi ole Emmie vaan ”Seniori”! Kylsie pystyt, kun viitsit. Yrititkö edes itse?
– Yritin.
– Vartin verran? Vai luovutit heti? Lähtökohta on, että aina ensin yritetään tosissaan itse, eikä odoteta, että mie tulen heti paikalle. Olet niin kuin minua ei olisikaan. Autan sitten, kun ei oikeasti onnistu edes ajan kanssa.
– Nokun ei nämä minun kädet…

– –

– Mitäs nuo vielä tuossa viruvat? Nehän piti laittaa laatikkoon.
– Nokun ei tämä minun tasapaino…
– Jousta polvista. Ota tukeva asento. Etsi painopisteesi. Nojaa vaikka seinään, jos ei kädellä kiinnipito riitä. Käytä mielikuvitustasi. Tai ota tuoli alle ja tee siitä käsin. Tasapainoa pitäisi harjoittaa hyvinä hetkinä eikä hiipuvan lääkevaikutuksen aikaan.

– –

– Miksi sie olet paljasjaloin?
– Emmie saanut toista tossua jalkaan.
– Missäs pitkä kenkälusikka?
– No siitä nyt ei ole mihinkään.
– No missäs jatkokäsi?
– Ei se auta.
– Kokeilitko makuullasi? Taipuuko siinä paremmin?

Aktiivisesta toimijasta sivuhenkilöksi

Vielä runsaat kymmenen vuotta sitten Seniorin mottona oli: ”Muut tekevät mitä osaavat ja mie mitä haluan.” Häneltä hoituivat niin remonttihommat kuin kaiken maailman organisointi ja innovointikin. Ensimmäisen rintasyövän aikoihin 2013 tai pian sen jälkeen puhjenneiden Parkinson-oireiden myötä jotain tapahtui ja Seniorin puuhavaihde kääntyi kerrasta off-asentoon. Aktiivisesta toimijasta tuli yhtäkkiä sivustaseuraaja. Jonkun muun oli otettava ohjat käsiinsä. Ja se joku olin minä.

Heikoimpina hetkinäni, kun oikein kyllästyn samoista asioista jahtaamiseen tai ikävien ja aikaa vievien rutiinien välttelyn vierestä katsomiseen, sorrun alhaisiin kommenteihin, kuten: ”Voi vielä tulla päivä, kun oikeasti saat maata sängyssä jossain laitoksessa tekemättä yhtään mitään. Nyt sinulla on kotona vielä mahdollisuus valita, haluatko maata kuivana vai märkänä. Se on sinun arjen kuntoutustasi, kun riisuudut ja pukeudut kesken päivän, vaikka siihen menisi puoli tuntia kerrallaan. Mutta jos mie joudun pyykkäämään ylimääräistä, niin siinä menee puoli päivää.”

Viestiliikenne takkuaa

Totta kai ymmärrän, että Parkinsonin taudissa on haasteita sekä motoristen että kognitiivisten toimintojen kanssa, sillä hermosolujärjestelmissä tapahtuu solutuhoa ja viestit eivät kulje normaalisti hermosolujen välillä. Viimeisimmällä kuntoutuskurssillamme opin kansantajuistetusti, että välittäjäaine dopamiini siirtää tiedon hermosolulta toiselle, ja kun viesti ei Parkinsonia sairastavalla kulje sujuvasti, asiat tapahtuvat hitaammin. Tiedonkäsittelyyn liittyen mm. toiminnanohjaus, tarkkaavaisuus sekä työmuisti heikentyvät. Myös stressihormoni kortisoli kuulemma heikentää viestinkulkua, ja pitkittynyt stressi tietenkin kuormittaa aivoja.

Minulle kerrottiin myös, että aivot ovat plastiset; hermostolla on kyky muokata itseään, eli aivot muovautuvat uudelleen läpi elämän. Harjoitus, toistot ja uusien rutiinien keksiminen toimimattomien tilalle eivät siis voi olla pahasta Parkinsonia sairastavallekaan.

Turhautumista vai kannustusta?

Pikaisella nettihaulla selviää, että hermostoa kuormittaa myös pitkään jatkuva haitallisten asioiden ja rutiinien toisto. Jatkuvalla nalkutuksellani kuormitan siis paitsi omaishoidettavaani myös itseäni. Mistähän löytyisi kotiinkin sellainen runsasvirikkeinen ja kannustava ilmapiiri, jollainen esimerkiksi päivätoimintakerhossa tai OnniTV:n kuntoutuskanavalla vallitsee? Siis ilmapiiri, jossa aivot muovautuisivat aktiivisesti myönteiseen suuntaan? Alkaisikohan se siitä, että omaishoitaja opettelisi vihdoin pitämään käyttämättömät lakisääteiset vapaansa?

Toisaalta, maksetut motivaattoritkin työskentelevät korkeintaan kahdeksan tuntia päivässä eivätkä koko päivää saman asiakkaan kanssa. Ihmekö tuo, jos omaishoidon 24/7-asetelma turhauttaa ja saa välillä tunteet kuumenemaan. Ja jos nyt ihan suoraan puhutaan, monisairaan ikääntyneen sparraajana toimimisen tuskin moni kokee yhtä palkitsevana kuin uutta opettelevan pikkulapsen opastamisen. Toistoja vaaditaan molemmissa, mutta oppimiskäyrät näyttävät valitettavasti hieman erilaisilta. Täytyisi vain asennoitua niin, että pienikin edistysaskel on jo voitto sinänsä.

Toivo ja pienet askeleet

Kuuntelimme Seniorin kanssa 12.12.2023 Ikäinstituutin webinaaria Toiveikkaasti tulevaan – mihin suuntaat? Webinaarissa kehotettiin asettamaan itselleen pieniä tavoitteita ja päämääriä arjessa. Liikkeellelähtöön tarvitsemme välillä tsemppaajaa, mutta pienin askelin edeten etapit on helpompi saavuttaa.

Webinaarissa todettiin myös, että tulevaisuuteen suuntautuva toivo on muuttuva voimavara, joka kannattelee hyvää elämää. Toivo on yhteydessä mielen kykyyn joustaa eli taipua ja mukautua. Toiveikkuus lisää myönteisiä tunteita, ja toivo tulevasta voi auttaa sietämään nykyhetkeä sekä luottamaan selviytymiseen.

Tuossa ei sinänsä ole mitään uutta; jo Paavali aikoinaan muistutti, että ahdistus aikaansaa kärsivällisyyttä, kärsivällisyys puolestaan auttaa kestämään koettelemuksissa ja koettelemuksista selviäminen luo toivoa. Eikä toivo saata meitä häpeään. (Room. 5:3–5.)

Toivon, että tänä alkaneena vuonna meillä olisi edes yksi päivä kuukaudessa, kun ei tarvitsisi jähistä ja vääntää mistään asiasta, vaan tunnelma kotona olisi leppoisa. Tätä toivoo todennäköisesti Seniorikin, joka vastasi webinaarissa esitettyyn harjoituskysymykseen: ”Tänään on ollut hyvä päivä, kun emme ole olleet omaishoitajan kanssa eri mieltä vielä mistään.”

Kotikuntoutusta

Nostan kyllä hattua Seniorille siitä, että hän jaksaa maanantaista perjantaihin seurata tv:n kuntoutuskanavaa ja harjoitella monipuolisesti. Kerran ihan säikähdin, kun hänen huoneestaan alkoi kuulua ihmeellistä mölinää. Selvisi, että siellä oli äärimmäisen tärkeät äänenkäyttöharjoitukset menossa. Jopa laulua kuuluu silloin tällöin. Eihän sitä sitten enää jaksakaan osallistua muihin huushollin askareisiin kuin tiskaukseen, kun on aamupäivät kuntoillut tv:n tahtiin ja kerhopäivinä tsempannut monta tuntia putkeen hereillä.

Omaishoitaja kun saisi olla kärpäsenä katossa noissa tilanteissa, niin kestäisi paremmin katsella toisen joutilaana oloa muun ajan. Vinkkinä kuntouttajille: integroikaapa harjoituksiinne vaikka pyykkipoikien käyttöä tai tyynyliinojen viikkausta hyvässä ryhdissä istuen, jotta harjoitukset kannustaisivat osallistumaan myös kotitöihin.

”Sinulla on vielä paljon hyvää toimintakykyä jäljellä”, totesi toimintaterapeuttikin taannoin.

– Emmie, kun ei nämä minun kädet toimi, ja kun päässäkin heittää…
– Kylsie, kun otat turvallisen asennon ja yrität edes.

Seniorin omaishoitaja

Osallisuuden kokemuksia keittiössä

Viime kesänä Seniorin kuntoutusjaksolla opin, että itseohjautuvuusteorian mukaan (Edward L. Deci ja Richard M. Ryan) ihmisen kolme psykologista perustarvetta ovat itsenäisyys eli omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteys toisiin ihmisiin. Sisäisen motivaation syntyminen edellyttää näiden tarpeiden tyydyttymistä. Pelkkä ulkoinen motivaatio ei ole yhtä palkitsevaa.

Kysyin Seniorilta, millainen palkkio häntä motivoisi esimerkiksi sängystä ja tuolista ylösnousuun. Vastaus oli ihanan maanläheinen: ”No kyllähän se jo itsessään motivoi, kun tietää, että on päästävä syömään ja on päästävä vessaan.” Näinhän se on.

Mietin, miten omaishoitaja voisi tukea omaishoidettavan omaehtoisuuden toteutumista kotona. Kuntoutuksessa vinkattiin, että kannattaa esimerkiksi antaa hoidettavalle pieniä vastuutehtäviä kotiaskareista. Hänen toimintakyvylleen sopivia siis. Meillä tiskaaminen ja minikahvinkeittimellä oman päiväkahvikupillisen keittäminen ovat askareita, jotka rytmittävät Seniorin päivää ja saavat hänet tuntemaan itsensä tarpeelliseksi keittiössäkin.

Itse opettelen yhä pitämään suutani supussa astioiden puhtausasteesta tai kahvinporoista pöydällä. Kun näkö on heikentynyt ja käsien toiminta rajoittunutta, on kohtuutonta vaatia priimaa lopputulosta. Omaishoitajana minun on vastustettava kiusausta tehdä asiat aina itse, jotta pääsisin heti haluamaani lopputulokseen tai välttäisin ”turhat” sotkut. Pikkulasten vanhemmat pystynevät samaistumaan.

Ratin takaa repsikan paikalle

Viime aikoina olen kuullut monelta omaishoitajalta, kuinka ajokortin menetys on kova isku sellaiselle, joka on tottunut menemään ja tulemaan omien aikataulujensa mukaisesti. Seniori joutui luopumaan ajokortistaan kuutisen vuotta sitten, kun hänen nivelrikon syömä oikea olkapäänsä pamahti lopullisesti. Kyynärvarsi ei nouse enää kuin juuri ja juuri vaakatasoon, eikä kädellä pyöritetä enää rattia. Diagnoosilistan ja dosetin perusteellakin ratkaisu oli ehdottoman järkevä ja oikea-aikainen.

Seniori lienee tehnyt jo vuosia hiljaista surutyötään kortin menettämisen suhteen. Vasta tänä vuonna kuulin ja ymmärsin, kuinka paljon hän olikaan aiemmin nauttinut automatkailusta ja varsinkin kuljettajan roolista. Luulin, että halu ajaa itse johtui vuosikymmenten takaisen peräänajokolarin jättämistä traumoista. Aiemmin nimittäin automme repsikan paikalla istui brittikomedian Hyacinthin kaksoisolento. Nykyään ”apukuski” luottaa jo minuun ja ohjeistusta tulee yllättävän harvoin.

Tämäkin asia olisi selvinnyt jo vuosia sitten ja olisimme välttäneet monen monet jähinät ja väännöt aiheesta, jos olisimme opetelleet kommunikoimaan aikuisen avoimesti jo aikoinaan. ”Se on sitä oppirahhaa”, olisi mammani todennut. Eli kysy, älä oleta.

Harmi, kun oma migreenipääni ja turpoileva kaasujalan nikkani eivät tykkää kuin lähiajeluista. Enää eivät bussiretketkään meiltä onnistu, laivareissuista ja lentämisistä puhumattakaan. Tai ehkä voisivat onnistua, jos löytäisimme jostain riskin avustajan pyörätuolia lykkimään. Pelkän rollaattorin varassa voisi matkanteko tyssätä lyhyeen.

Sote-taksilla Seniori voisi periaatteessa toteuttaa omaehtoisuuttaan ja hurauttaa vaikka Helsinkiin asti, mutta ilman avustajaa reissut jäävät heittämättä. Keväämmällä voisin itsekin yrittää irtautua keskellä päivää matkaseuraksi. Itse vain olen vanhoina hyvinä aikoina tottunut reissaamaan matkailuauton kyydissä niin, että sänky, jääkaappi ja kylppäri kulkivat aina mukana. Suunnaksi saattoi ottaa sen, mihin fiilis ja sää kulloinkin johtivat. Siksi mieleeni ei ensimmäiseksi tule tilata taksia ja hurauttaa johonkin kaukaiseen kahvilaan vartiksi ja saman tien takaisin kotiin (jos Seniori ei haluaisi odotella paluukyytiä paikan päältä tilattuna).

Viime kesänä ehdottamani Korkeasaari tai Linnanmäki saivat heti täystyrmäyksen – liian rankkaa. Mitä tarkoittanee virkistysmatka monisairaan näkökulmasta? ”Virkistysmatka on aina, kun lähtee kodin ulkopuolelle”, summasi Seniori. Kappas, vielä vuosi sitten yleisin vastaus oli: ”Onko pakko?”, kun yritin houkutella häntä mukaan edes ruokakauppaan. Elinpiirimme saattaakin olla laajenemassa nopeammin kuin uskoinkaan. Mitä, jos olenkin itse ollut tässä jarruna? Kahden vessavaivaisen matkailu kun ei aina ole ihan ongelmatonta vieraiden kyydissä. Seniorin Vessapassi® (1) ei paljon lohduta, jos ei ole huoltoasemaa näköpiirissä. Omaa ”portapottia” ikävöiden…

PS Olin kirjoittanut tämän jutun jo varastoon, mutta viimeviikkoisen kuntoutusseikkailumme jälkeen voin todeta, että olemme erittäin onnekkaita, kun Seniorille on myönnetty sekä vammaispalvelulain mukainen kuljetuspalvelu (2) että pitkäaikainen oikeus Kela-taksin (3) käyttöön.

Seniori tutustui jo vuosia sitten erääseen paikalliseen taksinkuljettajaherrasmieheen, jonka turvallisessa kyydissä olemme saaneet viihtyä jo mm. muutaman pitkän kuntoutuskeikan. Tälläkin kertaa meillä oli suorastaan ratkiriemukkaat viisi tuntia suuntaansa, kun reissasimme pakkaskelissä puolikkaan muuttokuorman kera talven ihmemaahan ja takaisin.

Yhtään ei tehnyt tiukkaa istuminen kuulemma Seniorillekaan, joka paluumatkalla Mäntsälän kohdalla vitsaili matkan uhkaavan päättyä ihan liian nopeasti. Henkilökemioiden kohdatessa täyttyy siis kolmaskin psykologisista perustarpeistamme. Terkkuja vain luottokuljettajallemme, jos satut eksymään blogiin. Toukoukuussa toivottavasti jälleen matka jatkuu (sekä jutut siitä, mihin viimeksi jäätiin) ja nauru raikaa.

Seniorin omaishoitaja

1. https://ibd.fi/viestinta/vessapassi/

2. https://www.keusote.fi/palveluhakemisto/vammaispalvelulain-mukainen-kuljetuspalvelu/

3. https://www.kela.fi/nain-tilaat-taksin

Personal shopper eli henkilökohtainen osto-avustaja-patistaja-kantaja

Eräänä sunnuntaiaamuna kotona. Talvea pukkaa, ja syyspaidat on pidetty loppuun tai koristeltu ruokatahroilla. Olisi pakko hankkia pian uusia.

- Heti kun on saarnat kuunneltu, aletaan pukea, ja sitten tilataan Sote-taksi. Eilen en kyennyt, mutta tänään ei onneksi enää särje päätä, niin nyt mennään, vaikka on sunnuntai. Muuten se taas jää. Ja siekin olet nukkunut viime yön.

- Jaa-ha, tästä tuleekin taas sellainen kidutuspäivä...

- No, haluatko, että ajetaan naapurikaupungin sijaan vain oman kaupungin kauppakeskukseen? Taksilla siis, omaa autoa en ala lämmittää, kun niin harvoin taksia käytämme.

- Joo, mieluummin niin.

- Siellä joutuu sitten kiertämään useamman kaupan ennen kuin sinun puserosi ja paitasi on löydetty. Ja minulle täytyy muistaa etsiä samalla housuja. Lähdetään heti kun kyetään, ettei tule nälkä jo ennen ensimmäistä kauppaa.

Kauppakeskuksessa

Liike 1

- Aloitetaanpa tästä vaateliikkeestä. Odota tässä, niin kysyn, ehtisikö myyjä auttaa. – – Kovin lyhyttä on tämän syksyn muoti. Tai sitten mekkopituista. Ei täältä nyt taida löytyä mitään sinun näköistäsi. -– Hei, tuolta vastapäätä voisi hyvinkin löytyä jotain.

Liike 2

- Tässä olisi heti tällainen puuvillainen palmikkoneule, josta haaveilit. Oi ei, tämäkin on tällainen nysä! Kierräpä tuosta ja silmäile läpi nuo rekit, jos osuisi silmään jotain, josta tykkäisit, nättiä väriä vaikka.

Myyjä kysyy, voisiko olla avuksi.

- Kyllä, kiitos!

Myyjä tiedustelee, onko värillä väliä.

- Kunhan ei ole sininen!

- Tässähän olisi kiva neule, sovitetaanko?

- Ihan nätti.

- Katsos, myyjä löysi vielä samansävyisen trikoopaidankin. Sovitetaanpas molempia.

- Eikö sitä näe mallaamallakin?

- No täytyyhän meidän kokeilla, taivutko sinä niin, että saadaan nämä puettua kotonakin.

Vartin sovituskoppiähellyksen jälkeen liikkeestä asteli ulos tyytyväinen Seniori vaatekassi rollaattorinsa sarvessa.

- No niin, eikös se ollutkin siinä?

- No ei! Nyt mennään vielä tuohon urheilukauppaan. Sie tarvitset kuntoutusviikolle jonkun kevyen hupparin.

- Enkä tarvitse. Onhan minulla jo se yksi.

- No ei se ole talvilämmin. Kyllä nyt mennään, on näillä paitojakin. – – Älä jää sinne ovensuuhun. Tule tänne keskemmälle, niin voin etsiä ja esitellä sinulle vaatteita. – – Tule tänne peremmälle nyt vain!

Seuraamme lyöttäytyi onneksi pian nuori ja erittäin palvelualtis myyjä. Kolusimme pikakelauksella valikoiman läpi. Vetoketjullinen olisi kätevämpi kuin pään yli vedettävä huppari, tuumasin. Jollain ihmeellä saimme Seniorin houkuteltua vielä sovituskoppiinkin.

- No tämä on nyt niin nätti ja hyvä!

Myyjä arvelee, olisiko pään yli vedettävä huppari kuitenkin liian hankala pukea, ja utelee, josko hän saisi tuoda vielä miesten puolelta yhden viininpunaisen fleecetakin sovitettavaksi – sekin olisi tänään tarjouksessa.

- No sovitetaanpa sekin, kun olet vielä siellä kopissa.

Myyjä kiirehtii kyselemään, miltä tuntuu, meneekö helpommin päälle, vai oliko takkimalli mieluisampi.

- Mitäs jos mie tykkäänkin näistä molemmista?

- No sitten me ostamme molemmat!

Ravintolassa

- Nyt syömään, kauhea nälkä jo! Olikos meillä sinulle sitä ruokalappua mukana? Juu on täällä rollaattorin pussissa näköjään tämä muovitettu paperi. Ei tämä nyt kovin tyylikäs ole, mutta tämä ruokalaji sotkee aina.

- Mikäs tuo pyörylä tuossa pöydällä on?

- Se alkaa pöristä, kun ruoka on valmis, ja sitten minun pitää hakea meidän annokset. – – Kylläpäs kestää! Tämä ei olekaan mikään pikaruokaravintola. Kotiinkuljetettuna ruoka olisi varmaan jo pöydässä. No, nythän meillä on aikaa seurustella.

-Olisikos sinun elämäsi nyt paljonkin helpompaa, jos olisimme muuttaneet siihen asuntoon, jota kävimme katsomassa?

- No ei. Se oli meille liian pieni. Ja sitä paitsi, sitten mie olisin joutunut ajamaan töihin naapurikaupungista. – – No nyt pörähti summeri, vihdoin meidän vuoromme! Tulipa myöhäinen lounas, kohta on jo lääkeaika.

Herkulliset, mutta erittäin sotkevat annokset puoliksi nautittuina, puoliksi mukaan pakattuina, ja Seniorilla rasvat ruokalapulle valuneina huokaisimme tyytyväisinä, kun ei ollut enää nälkä. Sappiparkani saattaisi kyllä pian protestoida.

- Ja sittenkö tilataan taksi?

- No ei vielä. Täytyyhän meidän vielä käväistä ruokakaupassa.

- Höh, en ala mitään!

Ruokakaupassa

- Et kai sie meinaa jäädä tänne aulaan istumaan.

- Kyllä meinaan.

- Etkä sitten valita, että taas sinulla kesti.

- No et kyllä jää sinne sönkimään.

- Mie kuule aina yritän mennä niin nopeasti kuin pystyn.

- Ethän yritä!

- No kuule, se aika tuntuu täällä käytävällä paljon pidemmältä kuin tuolla kaupassa. Lähde nyt mukaan vain, tulet sinne keskikäytävälle istumaan, niin mie voin kysyä mielipidettäsi.

- Enkä lähde.

- Kyllä lähdet.

- En.

- No nyt ylös ja kaupan puolelle!

[Väkätystä ja vastentahtoinen raahautuminen marketin porttien sisäpuolelle.]

Vaateosastolta löysin molemmille vielä mieluisia syysvaatteita, muun muassa Seniorin kaipaaman puolukapunaisen puuvillapalmikkoneuleen seitsemällä eurolla. Miesten urheiluosaston alerekistä lähti itselleni mukaan ulkotakki, jossa on kerrankin tarpeeksi pitkät hihat.

Tiesin, että pian pitäisi Seniorin päästä rollaattorin päältä pitkäkseen, mutta se ei ihan vielä ollut mahdollista.

- Koeta nyt vielä vähän aikaa kestää, ei tänne olla ihan pian tulossa takaisin.

Ruokaosastolle saavuttuamme oli Seniorilla jo kuulemma pääkin kipeä, ja hän lähti etsimään jostain kunnon penkkiä.

- No niin on kohta minullakin. [Olin juuri toipunut neljän päivän migreeniputkesta.]

Yritin äkkiä raapia kasaan ruokatarvikkeet, ja sukkuloin käytävien väliä pikavauhtia etsien samalla Senioria. Kassojen edessä törötti tuttu hahmo rollaattorin kyydissä.

- Arvaa, oliko helppo löytää sinut? Sanoit meneväsi penkille istumaan.

- Ei täällä ollut penkkejä!

Taksissa

Saimme odotella paluutaksia puoli ikuisuutta. Niin oli odotellut taksinkuljettajakin samoilla nurkilla 20 minuuttia edellistä asiakastaan, joka ei koskaan saapunut. Totesin kuljettajalle meillä olleen erittäin tehokas shoppailupäivä. Siihen Seniori:

- Juu, nämä ovat ihan katastrofaalisia nämä tällaiset päivät, kun menee melkein kaksi ja puoli sataa euroa kerralla!

- No kuule, jos sie pari kertaa vuodessa käyt vaateostoksilla, niin kai se nyt tuntuu isommalta summalta kuin se, jos kävisit kerran kuussa ostamassa yhden paidan. Ja ostimmehan me ruokaa ja hygieniatuotteitakin.

Kotona

Kotona ynnäsin, että olimme muutamassa tunnissa hassaanneet molempien vaatteisiin yhteensä yli 320 euroa, ja saaneet sillä rahalla kaksi merkkitakkia, yhden hupparin, kaksi neulepuseroa, neljä trikoopaitaa sekä kaksi yöpaitaa. Housuja en ehtinyt edes vilkaista.

Kallista vai ei? Seniori ei ole shoppaillut itsekseen sitten vuoden 2014, jolloin osti itselleen laadukkaan takin, joka saa edelleen kehuja. On tainnut hintataso hieman nousta yhdeksässä vuodessa.

- Onneksi löysimme kaiken kerralla, ettei tarvitse lähteä enää uudestaan shoppailemaan. – – Ai niin, ne minun housuni…

Tavarat purettuani istahdin kirjoittamaan ylös tätä tositarinaa. Jonkin ajan kuluttua asteli Seniori ohitseni kohti keittiötä.

- Älä nyt vain sano, että sinulla on nälkä. Ei voi olla!

- Kyllä! Missäs ne ravintolaruoan jämät olivatkaan?

Shoppailu käy kuntoilusta.

Seniorin omaishoitaja

Luottaako vaiko ei? Toimiiko muisti, ja pärjääkö hoidettavani juuri tänään? Omaishoitajana tulee päivittäin käytyä vääntöä itsensä kanssa, paljonko kulloinkin uskaltaa luottaa asioita omaishoidettavan kontolle.

Toisaalta hoidettavan osallisuutta pitäisi lisätä, mutta seurauksista joutuu kärsimään myös omaishoitaja, jos jotain sattuu.

Moneksiko tunniksi uskallan jättää omaiseni yksin kotiin, kun lähden töihin tai asioille? Se, onko hyvä viikko tai päivä, selviää vasta kyseisenä aamuna.

Kun ei varsinaista muistisairautta ole todettu, Seniorikin periaatteessa pärjäisi kotona vaikka kokonaisen työpäivän – jos sattuu hyvä päivä. Tilanne onkin toinen, jos edellinen yö on mennyt harakoille, tai vaikka lääkemuistus stopattu ja unohdettu ottaa tabletit ajoissa.

Tai vaikka lääkkeet olisi muistettu ottaa, ruokailu on voinut viivästyä syystä tai toisesta, jolloin lääkkeet menevät liian täyteen vatsaan proteiinin sekaan, jolloin niiden vaikutus laimenee. Silloin on käynti huteraa, ylösnousu nihkeää, eikä pukeutuminenkaan oikein suju yksin.

”Joo joo!” ”Älä sie tee minusta väkisin muistisairasta!” Nämä ovat tuttuja lausahduksia, kun kyselen, varmistelen ja latelen muistilistoja Seniorille.

Parhaillaan arvon, tohdinko lähettää hänet huomenna yksin tuttuun hammaslääkäriin Kela-taksilla (avustamislisän kera). Oman farmarimme takaluukku on nimittäin jäätynyt jumiin, eikä rollaattori muuten oikein mahdu kyytiin. Itsekin olen tänään hammasoperaatiosta toipuvana lumityörajoitteinen, ja lisää lunta on luvattu ennen huomista.

Käypä hoito -sivustolta olen yrittänyt opetella ymmärtämään paremmin tiedonkäsittelyhaasteita, joita Parkinsonin taudin edetessä voi ilmetä (1). Seniorillakin toiminnanohjaus, muisti ja avaruudellinen hahmottaminen ovat jo heikentyneet. Ongelmanratkaisukyvyn ja tiedonkäsittelyn joustavuuden vähenemisen vuoksi joudun jatkuvasti puntaroimaan, mistä asioista voin luottaa hänen selviytyvän itsenäisesti minäkin päivänä tai hetkenä.

Nyt kun yritän omaishoidon ohella keskittyä työntekoon, tuntuu, että aivoissani kulkevat jatkuvat rinnakkaisprosessit, joista yhdessä yritän pitää omaa työlistaani ajan tasalla ja toisessa ohjelmoida Senioria aktivoitumaan ja osallistumaan arkemme pyörittämiseen voimavarojensa puitteissa. Välillä huomaan uppoutuneeni esimerkiksi kirjoittamiseen niin, että Seniorille antamastani lupauksesta tulla ”kohta” hoitamaan sen ja sen jutun onkin kulunut jo yli tunti.

En voi aina luottaa siihen, että pari päivää sitten antamani pieni tehtävä tulisi hoidettua loppuun, jos en tee välitsekkausta – mikä usein koetaan holhoamisena. Vajaan viiden vuorokauden päästä koittaa kuntoutukseen lähtö. Seniorin vaatteet ja vähän muuta olen jo pakannut, ja lääkkeiden riittävyyden varmistanut, mutta oma pakkausurakkani on vasta pyykinpesun tasolla. Saapa nähdä, onko Seniorilla lauantai-iltana edes oma kosmetiikkapussukkansa valmiina lähtöön.

Täytyisikin muistaa viimeistään kuntoutusviikolta palatessamme tehdä ensi kesän reissua varten valmiiksi muistilistat, mitä kannatti pakata mukaan ja mitä jättää pois, kun mennään jo tuttuun paikkaan uudestaan.

Välillä saan kuulla Seniorilta: ”Sie taidat nauttia tuosta jatkuvasta päsmäröinnistä!” No en todellakaan, mutta ajaudun siihen, jottei kaikki kaatuisi päälleni. Toisaalta hän on myös todennut, ettei ole ihme, jos olen väsynyt, kun elän kahden ihmisen elämää. Kyllä hän kuulemma pärjäisi vähemmälläkin.

Pärjätä vai kukoistaa? Siinäpä jutun ydin. Mutta kenenkään kapasiteetti ei ole rajaton – ei minunkaan. Kiireisimpään aikaan eletään päivä ja hetki kerrallaan, jottei ala ahdistaa liikaa. Delegointia opetellessa…

Seniorin omaishoitaja

1. Käypä hoito -työryhmä Muistisairaudet. Ohje potilaille ja läheisille: Parkinsonin taudin muistisairaus. 22.9.2016. (Lisätietoa aiheesta, artikkelin tunnus: nix01596 (050.044)). Käypä hoito -suosituksessa: Muistisairaudet. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Societas Gerontologica Fennican, Suomen Geriatrit -yhdistyksen, Suomen Neurologisen Yhdistyksen, Suomen Psykogeriatrisen Yhdistyksen ja Suomen Yleislääketieteen Yhdistyksen asettama työryhmä. Julkaistu: 29.01.2021. Tila: Päivityksessä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2023 (viitattu 28.11.2023). Saatavilla internetissä: www.käypähoito.fi

Myytti 1: Omaishoitosopimuksesta ei pääse eroon

Virallisten dokumenttien kertomaa

Edessäni on kolme toissa kesänä päivättyä asiakirjaa: Viranhaltijan päätös omaishoidon tuesta, Sopimus omaishoidon tuesta sekä Omaishoidon tuen hoito- ja palvelusuunnitelma. Sopimuksen mukaisesti olen ”sitoutunut huolehtimaan palvelutarpeen arvioinnissa ja hoito- ja palvelusuunnitelmassa sovitusta hoidoista ja huolenpidosta sekä siitä, että hoitopaikka on soveltuva terveydellisiltä ja muilta olosuhteiltaan siellä annettavalle hoidolle”.

Sopimus äitini omaishoidosta on voimassa toistaiseksi. Voin irtisanoa sopimukseni päättymään aikaisintaan ”irtisanomista seuraavan yhden kuukauden kuluttua”. Kyseessä ei ole työsuhde, mutta eläketurva sekä työtapaturma- ja ammattitautilain mukainen vakuutusturva ovat voimassa sopimusomaishoitajallakin.

Eli halutessani pääsisin eroon omaishoitositoumuksestani paljon helpommin kuin määräaikaisesta työsuhteestani tai nykyisestä asunnostamme.

Myytti murrettu.

Laajennetaanpa hieman näkökulmaa.

Omaishoitajana ilman sopimusta

Kuvitellaanpa tilanne, jossa en olisi toissa kesänä edelleenkään uskaltautunut hakemaan omaishoidon tukea. Miten minulla nyt menisi?

Kymmenes vuosi omaishoitajana lähtisi pian käyntiin. Todennäköisesti sinnittelisin edelleen jaksamiseni rajoilla hankkimatta ulkopuolista apua ja neuvoja sekä purkamatta tuntojani juuri kenellekään. Ainoita lähellä asuvia sukulaisiammekaan tuskin viitsisin paljon kuormittaa tilanteellamme. Ilmapiiri kotonamme olisi jo suorastaan toksinen ja kommunikaatiomme hedelmätöntä. Kävisin luultavasti edelleen vääntöä työvoimaviranomaisten kanssa siitä, olenko omaishoitajana työmarkkinoiden käytettävissä vai en.

Seniorin fyysinen kunto ja tasapaino olisivat todennäköisesti nykyistä heikompia. Päivät toistuisivat samanlaisina, ja apatia söisi vähäisenkin aloitekyvyn. Naapureissammekin on monta omaishoitotilannetta päällä – suurin osa ilman sopimusta. Joten naapureitakaan en kehtaisi vaivata, edes auttamaan kaatuneen Seniorin pystyyn nostamisessa. 112 olisi viimeinen oljenkorteni, kun ensin olisin itse yrittänyt hampaat irvessä kiskoa häntä ylös (ilman turvallisen ylösnousun ohjeita), vaikka oma terveyteni ei todellakaan sallisi moista. Yön yli en uskaltaisi enää Senioria jättää yksin, joten mökkihöperyys olisi jo huipussaan tässä vaiheessa.

Todennäköisesti purisin silti edelleen hammasta (valitettavasti kirjaimellisesti), ja olisin yhä sitä mieltä, että minähän en lähde kävelemään. Jo vuosia sitten minulle vihjailtiin monelta taholta, että: ”Kyllä sinun pitäisi ajatella itseäsikin. Olet vielä sen verran nuori, että sinun pitäisi saada elää omaa elämääsi. Laita äiti palvelutaloon ja muuta omillesi.”

Uutispäivitys: Nykypäivänä tehostettuun palveluasumiseen ei noin vain laiteta ketään. Itse asiassa, jo pari vuotta sitten Seniori itse lähetteli sähköpostitiedusteluja paikallisiin (yksityisiin) palveluasumisen yksiköihin tiedustellakseen tilannetta. Ihan siltä varalta, jos minä en enää jaksaisi ja hän joutuisi muuttamaan vieraisiin nurkkiin. (Ensin hän kyllä vakuutteli kovasti pärjäävänsä vaikka tavallisessa kaksiossa yksinään ja tilaavansa sinne palveluita.) Yksi taho ei vastannut edes uusintaviestiin. Toisesta kerrottiin, että kaikki paikat ovat täynnä, ja vasta luonnollisen poistuman kautta vapautuisi huoneistoja. Jonoon voisi ilmoittautua. Se ei koskaan selvinnyt, miten Seniorin eläke olisi riittänyt yksityiseen tehostettuun palveluasumiseen, jossa yölläkin on joku napin painalluksen takana.

Ilman omaishoitosopimusta tuskin olisin vieläkään älynnyt etsiytyä vertaistuen pariin – enhän vuosikausiin hahmottanut olevani omaishoitaja, joten en edes tajunnut etsiä omaishoitajien yhdistystä ennen kuin sain palvelutarpeen arviointikäynnillä esitteen kotiin.

Hetkinen, mieleeni hiipi juuri hämärä muistikuva noin viiden vuoden takaa: Nyt muistankin pysähtyneeni joillain markkinoilla lyhyesti Hyvinkään Omaishoitajien ja OmaisOivan infokioskille. Selittelin anteeksi pyydellen, etten ollut ”varsinainen omaishoitaja”, mutta olin juuri muuttanut monisairaan äitini kanssa yhteiseen asuntoon Hyvinkäälle ja että äiti varmaan ihmetteli jo, missä viivyin.

Harmi, kun olen jo unohtanut, mitä tietoa vailla olin tuolloin. Muistan vain, että kun minua kutsuttiin piipahtamaan yhdistyksen toimistolle kahville, ajatukseni oli: ’Tuskin tohdin. Enhän vielä edes kuulu varsinaiseen kohderyhmään.’ En ollut sisäistänyt määritelmää, jonka mukaan omaishoitajia ovat kaikki, jotka pitävät huolta perheenjäsenestään tai läheisestään, joka ei sairauden, vamman tai muun erityisen hoivan tarpeen vuoksi kykene selviytymään arjestaan ilman omaisensa tai läheisensä apua. Ja että omaishoitoyhdistyksen toimintaan ovat tervetulleita ihan kaikki omaishoidosta kiinnostuneet.

Ilman omaishoidon sosiaaliohjausta ja omaishoitajien paikallisyhdistystä tuskin olisin itse löytänyt puoliakaan siitä tiedosta ja niistä tukiverkostoista, joista nyt olen tietoinen. Eläkkeesaajan hoitotuen, kuljetustuen sekä tärkeimmät hoitotarvikkeet olimme sentään osanneet hakea jo aiemmin, kun sairaalapolin hoitaja niistä oli aikoinaan meille vihjannut.

Tuolloin pääasiallista sairautta kerran vuodessa kontrolloivan lääkärin vastaanotolta ohjattiin vielä suoraan hoitajan pakeille, ja häneltä sai vinkkejä ja tietoa kuntoutushakemuksista yms. Nykyään vuosikontrollikutsutkin odotuttavat itseään, eikä hoitajaa enää tavata kasvokkain. Puhelinyhteys sentään tarvittaessa toimii.

Sopimusomaishoitajana ja osa-aikatyössä paikallisyhdistyksessä

Seniori tarvitsee apuani henkilökohtaisissa toimissaan, ja hänen hoitonsa arvioitiin sitovuudeltaan ja vaativuudeltaan sellaiseksi, että sopimuksen tehneenä omaishoitajana minulle kertyy kolme lakisääteistä vapaavuorokautta kuukaudessa. (Lakisääteisten vapaiden pitämisessä olen kyllä toistaiseksi valitettavan huono esimerkki. Aiheesta pitäisikin kirjoittaa ihan oma blogitekstinsä.) Olen myös oikeutettu omaishoitajan hyvinvointi- ja terveystarkastukseen halutessani.

Työvoimapoliittisesti olen toistaiseksi sivutoiminen omaishoitaja, niin kauan kuin Seniorin kunto ei olennaisesti heikenny. Mikäli työllistyisin kokopäiväisesti, meille on luvattu muutaman viikon varoitusajalla järjestää kotihoidosta apua.

Kotonamme on käynyt toimintaterapeutti ja fysioterapeutti, joiden kanssa olemme yhdessä miettineet asuntomme toimivuutta ja estettömyyttä lisääviä ratkaisuja. Olemme saaneet käyttöömme apuvälineitä itse kehittelemieni niksien lisäksi. Olemme myös harjoitelleet liikkeitä ja asentoja, jotka tukevat Seniorin fyysistä toimintakykyä ja omatoimisuutta.

Minulle on opetettu joitakin turvallisia tapoja avustaa mm. nousuissa, ulkona liikkumisessa ja autoon istumisessa. Myös ruokailuun olemme saaneet vinkkejä ja apuvälineitä lainaan. Meillä on myös lupa olla yhteydessä esim. fysioterapeuttiin, mikäli tilanteet muuttuvat ja neuvoja tarvitaan lisää.

Omaishoidon sosiaaliohjaajaan voimme olla aina tarvittaessa yhteydessä. Hän neuvoo mm. omaishoitajan vapaiden käytössä ja muiden omaishoitoa tukevien palvelujen ja opastuksen saannissa. Seniori sai esimerkiksi paikan ikäihmisten toimintakerhossa. Vielä toissa kesänä itsensä ”tällaiseksi ’A-sosiaaliseksi’ tyypiksi” esitellyt Seniori on tullut kuorestaan ja käynyt elokuusta asti innoissaan kerhossa joka toinen torstai ja peruutuspaikalla väliviikoillakin. Juuri parhaillaan on kerhopäivä käynnissä, ja minulla etätyörauha. Kotiin on mahdollista saada myös omaishoidon sijaisapua, joka ei kuluta omaishoitajan vapaita.

Sosiaaliohjaaja myös tarvittaessa vaikka viheltää pelin poikki, jos huomaa omaishoitajan kaikesta tuesta huolimatta uupuvan tehtävässään. Omaishoidon ei ole tarkoitus imeä hoitajasta kaikkia mehuja, vaan hakemus pitkäaikaishoitopaikkaan laitetaan vireille ennen kuin perheessä on kaksi hoidettavaa.

Välillä omaishoitaja saattaa sinnitellä yksin kuplassaan, eikä huomaa avuntarvettaan ajoissa. Ei minullekaan olisi kukaan osannut tulla tuputtamaan apuaan tänne kotiin silloin, kun en edes ymmärtänyt vielä olevani omaishoitaja. Tarvitsin itse ulkopuolisen koulutustahon sanoittamaan tilanteeni.

Omaishoito poiki itselleni onnekkaasti myös määräaikaisen työsuhteen. Vielä alle pari vuotta sitten heikoimpina hetkinä tuskailin elämäni valuvan ihan hukkaan äitini paimentajana. Nyt jopa ideoimme työjuttuja yhdessä. Näen jälleen, että elämälläni on sittenkin ollut koko ajan merkitystä.

Voin käyttää oppina yhteisiä kokemuksiamme – niin myötä- kuin vastoinkäymisiä – ja tukea kenties muutamaa muutakin vastaavia asioita läpikäyvää. (Tekisi mieleni siteerata tähän pariakin Paavalin kirjeistä, mutta tyydyn toteamaan, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka itse yleensä näen vasta vuosien päästä, kuinka palapelin palaset alkavat loksahdella nätisti paikoilleen.)

Seniori vitsaili tuossa taannoin, että hänen maineensa on jo mennyttä tämän blogin myötä. Lohdutin, että ei se mitään, niin minunkin, mutta menkööt yhteisen hyvän puolesta.

Hyvää omaishoitajien viikkoa kaikille ja tervetuloa mukaan yhdistyksemme toimintaan!

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja

Ennen olin vain lähiomainen ja yhteyshenkilö. Vaivihkaa minusta olikin tullut Seniorin yksinhuoltaja. Nykyään puhelutkin joko ohjautuvat suoraan minulle tai Seniori sanoo ojentavansa puhelimen ”tuolle minun omaishoitajalle”. Hyvä niin. Ei ole yksi kerta, kun olemme joutuneet etsiskelemään muun muassa hammaslääkäriaikoja Seniorin kalenterista suurennuslasin kera.

Onko paha paikka?

Omaishoitajana minun pitäisi muistaa vaihdattaa omat yhteystietoni kaikkiin hoidettavani virallisiin kontakteihin. Ja synkata kalenterimme, jotta pysyisin kartalla kummankin menoista puhelimen soidessa kodin ulkopuolella.

On se kyllä ihmeellistä, miten lääkärit onnistuvatkin aina soittamaan juuri silloin, kun olen joko paikallisen kauppakeskuksen hississä tai ruokaosastolla? Enkä todellakaan luuhaa siellä päivittäin. Viimeksi jäi keskeneräinen take away -sushirasia lojumaan tiskille pitkäksi toviksi, kun luikin hyllyjen väliin kuiskimaan Seniorin labratuloksista.

Toisen kerran jouduin piilottelemaan kauppakeskuksen sisäportaikon alla referoidessani uudelle lääkärille parin vuoden sairauskertomustani ja kuvaillessani suolistoni toimintaa. ”Voin kyllä soittaa myöhemminkin, jos on paha paikka.” ”Ei kun puhutaan nyt vain, kun on kerrankin lääkäri langan päässä.” Ties missä olisin ollut vastaamassa seuraavaan puheluun…

Kun toinen ei pysty, eikä toinenkaan kykene

Liikuntarajoitteisen ikäihmisen yksinhuoltajana olon turhauttavimpia hetkiä on, kun tajuaa itse olevansa niin sairaana, ettei kykene raahautumaan edes ulkoroskiksille. Naapureillekaan kun ei oikein kehtaa lykätä haisevia kasseja käteen.

Onneksi sänkyyn kaatavat taudit ovat saavuttaneet minut korkeintaan kerran vuodessa ja yleensä viileään aikaan. Silloin ei ole ihan kamala rikkomus, jos heivaan roskapussit lasitetulle parvekkeelle odottamaan hetkeä, jolloin pumppuni ei enää hakkaa tuhatta ja sataa jo matkalla sängystä vessaan tai keittiöön.

Ruokahuollon saan kyllä hoidettua kipeänäkin niin, ettei Seniori jää heitteille. Alkusyksystä onnistuin jopa sumplimaan omaishoidon tartuttamatta parin viikon kokovartaloflunssaani Senioriin (tai muihinkaan). Olikin varsinainen taitolaji yrittää väistellä toisiaan näissä neliöissä ja tehdä etätöitä. Välttämättömät, lähikontaktia vaativat avustustehtävät hoidin maski päässä ja selän takaa.

Kun ajatuskin jähmettyy

Tänään lounaalla sattui taas toinen yleinen turhautumista provosoiva yksinhuoltajatilanne. Seniorilta jouduttiin viikko sitten poistamaan hammas, ja monta päivää oli menty viileällä mössöruokavaliolla. Kiireisen perjantain kunniaksi päätettiin törsätä ja tilata kotiin oikein liharuokaa. Kylkiäisiksi tuli yhteinen tölkillinen limsaa.

Seniori ilmeisesti päätti säästää herkkunsa viimeiseksi, eikä ollut ehtinyt ottaa lasistaan kuin yhden hyrpyn, kun minä siivousinnossani päätin pestä pöydän, lattian ja nahkaisen huonekalun keltaisella juomalla. Olisi pitänyt vain antaa rasvaisen ruokakääreen virua siinä, mihin Seniori oli sen siirtänyt. Mitäs läksin huiskimaan kesken ruokailun...

Kun tapahtuu äkillinen ”katastrofi” – ja meillähän näitä tapahtuu – oma reaktioni on: pehva ylös penkistä sillä samalla sekunnilla, kosteaa paperia tai rättiä käteen ja siivoushommiin ennen kuin tulee pysyvää tuhoa. Seniorilla puolestaan viestikoneisto toimii yllättävissä tilanteissa entistäkin hitaammalla, ja hän jähmettyy. Prosessiajattelusta ei ole tietoakaan, ja kauko-ohjaus on silloin ainoa tehokas moodi, jos kaipaan apua.

En ole vieläkään valitettavasti oppinut äkillisissä tilanteissa kaivamaan sanavarastostani konditionaalilla tehostettuja lempeitä pyyntöjä, vaan suustani pääsee lähinnä armeijatasoista käskytystä. Kun Seniori sitten yrittää parhaansa mukaan robottimaisesti totella hätäisiä ohjeitani, lopputuloksena on yleensä pari minulle ojennettua kuivaa paperinpalaa (eihän hän tiedä tai muista, missä meillä säilytetään siivoustarvikkeita).

Tässä vaiheessa oma suuni on jo siirtynyt autopilotille toistelemaan lapsuudestani tuttuja lausahduksia, kuten: ”Käske ’piip’, ja käy ite perässä!” ja ”No nii ja taas tuli minulle siivoushommia!” Todella kypsää toimintaa siis. Varoituksen sana teille, joille on suotu omia lapsia: tässä jälkikristillisessä yhteiskunnassamme vanhuutenne kohtelu valitettavasti ansaitaan jo vuosikymmeniä aiemmin. What goes around comes around.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin

Jottei tästä tulisi ihan masentava kirjoitus, niin totean, että on tässä yksinhuoltajakuviossa hyvät puolensakin. Saan nähdä ja kokea aitiopaikalta ne ilon ja onnistumisen hetket, kun Seniori rohkaistuu luottamaan itseensä ja antamaan luovan panoksensa ja huomaa, että ”osaakin vielä jotain”.

Tai se, että pysyn kaikista ihmisistä parhaiten kärryillä hänen voinnistaan ja sairauksiensa kulusta. Ja niin kauan kuin vanhat asiat pysyvät muistissa, voin myös kysellä, millaista elämä oli kummankin lapsuudessa.

Voi kun muistaisinkin olla kiitollinen siitä, että niin fyysinen kuin henkinenkin välimatkamme on nykyään oivallisen lyhyt. Eikä meillä enää edes hevin loukkaannuta.

Seniorin omaishoitaja

Salapoliisi

Seniorin huoneessa klo 21.10. Seniori vastailee viereisestä kylpyhuoneestaan.

- Otatsie koht yölääkkeen?

- Vastaha mie otin lääkkeet!

- Ai mitkä lääkkeet?

- No ne, mitkä ol yöpöyäl.

- Tässon kaks dosettii: huomisen täys ja tänpäiväne, josson yölääke jälel. Mistä sie otit ne lääkkeet?

- No siit, mist pitiki.

- Oliks siin yks lääke vai monta tablettii?

- No se normaali lasti.

- Siis moneltko sie otit kuuen lääkkeet?

- Mie otin ne vähä myöhemmi.

- Mitä tarkottaa vähä myöhemmi?

- No vähä myöhemmi.

- Puol yheksä?

[Hiljaisuus.]

- Eli sie stoppasit lääkemuistutuksen kuuelt, mut unohit ottaa lääkkeet?

- Hmm…

- Siin tuli nyt kyl tosi pitkä väli Parkinson-lääkkeille. Ei ihme, jos ei mikää toimi.

- Joo.

- Ota ny kuitekii toi puol kymmene lääke ennen nukkumaammenoo, mut oo varovain, jos alkaa pääs heittää.

- Joo.

- Pitääks mun alkaa antaa sulle lääkkeetki?

- Ei!

- No näköjää ainaki tarkistaa iltasi, et dosetti on tyhjä...

Seniorin omaishoitaja

Etätyörauhaa

Seniori lähti juuri ensimmäistä kertaa yksin Sote-taksilla naapurikaupunkiin kyläilemään. Visiittiä oli suunniteltu vasta viimeiset kaksi vuotta, ja nyt ennen ensilumia hän halusi sen vihdoin toteuttaa.

Minulla onkin tässä viitisen tuntia keskeytymätöntä työaikaa. Siitä puolitoista tuntia menee Teams-koulutuksessa, ja ruokaakin pitäisi haukata jossain välissä. Toinen verkkokoulutus onneksi siirtyi pois tältä päivältä. Meninkin möläyttämään sen ääneen. ”Ai, tarkoittaako se, että saankin tulla takaisin kotiin jo kolmeksi?” (Häh, miten tämä nyt näin päin kääntyi?)

Haastava tapaus

Työnhakija-omaishoitajana ikäihmiselle, ennen kuin olin uskaltautunut virallistamaan omaishoitajan statukseni, olin sosiaali- ja työvoimavirkailijoiden silmissä niin haastava ja harvinainen tapaus, että eräskin työvoima-asiantuntija totesi ehkä kerran työuransa aikana törmänneensä vastaavaan. Siinä sitten raaviskelivat päätään ja ihmettelivät ääneen, miten noin fiksu nainen on voinut olla noin kauan tekemättä mitään. (Tyrskähdin ääneen. Jokainen omaishoitaja ymmärtää, miksi.) Ja että ymmärsinhän, miltä aukko CV:ssäni näyttää heidän virallisesta näkökulmastaan. (Jos olisin ollut kotiäitinä, vastaavaa keskustelua tuskin olisi käyty.)

Kaiken maailman valmennukset ja tsemppaukset oli käyty läpi, mutta en vain ollut kyennyt ratkaisemaan liian vaikeaa yhtälöä: Missä työtehtävissä jaksaisin terveydellisine rajoitteineni niin, että Seniori pärjäisi päivät yksin kotona ja töiden jälkeen kykenisin vielä pyörittämään huushollia ja pitämään koko paletin kasassa? Subjektiivinen päivähoito-oikeus kun ei koske vanhuksia. Enkä allergioitteni vuoksi voi oikaista käyttämällä valmisruokia tai työpaikkaruokaloita enkä työskennellä sisäilmaongelmaisissa tiloissa.

Sain myös kuulla, että omaishoidonhan voi aina lopettaa, jos tulee kiinnostava työtarjous kohdalle, eikä pysty yhteensovittamaan näitä kahta. (Onkohan naapurillammekin päivähoito-ongelmia, kun koira kuuluu taas haukkuvan yksin ikävissään? Pitäisiköhän tämä ystävystyttää koirarakkaan Seniorin kanssa, niin että kummallakin olisi seuraa päivisin?)

Sopimus ja sen seuraukset

Kun sitten vähän myöhemmin olin ystävällisen kuntoutustahon kannustamana ja suorastaan patistamana rohkaistunut hakemaan sopimusomaishoitajuutta – silläkin uhalla, että hoito tulkittaisiin päätoimiseksi ja jäisin lähes puille paljaille – ja saanut sopimuksen takautuvasti alkamaan, olin uuden haasteen äärellä: Vaikka omaishoitajuus on vaativaa ja päivittäin sitovaa (muuten ei sopimusta edes syntyisi), minun tuli todistaa olevani kuitenkin valmis vastaanottamaan kokoaikatyötä omaishoidon rinnalle. Tämä siis, jos halusin saada edes työmarkkinatukea alimman omaishoitopalkkion lisäksi. Asumistuki ei tullut kyseeseen, sillä asuin yhteistaloudessa vanhempani eli hoidettavani kanssa.

Selvityspyyntöön työn ja omaishoidon yhteensovittamisesta tuli tuolloin rehellisesti kirjailtua fakta jos toinenkin arkemme kulusta. Kerroin, että Seniori oli jo vuosikaudet pärjäillyt kotona ja käynyt jopa syöpähoidoissa yksin sillä aikaa, kun minä olin (fyysiseen sairastumiseen ja ääneni menetykseen asti) kuluttanut sisäilmaongelmaisten rakennusten penkkejä työnhakuvalmennuksissa tai työkokeilussa. (Äänihuultani jouduttiin sittemmin operoimaan, joten nyt pystyn taas puhumaan normaalisti.) Liitin selvityksen mukaan sopimuksen omaishoidosta sekä hyvinvointialueen lausunnon siitä, millä aikataululla kotihoito järjestyisi, jos työllistyisin kokopäiväisesti. Nyt olen sivutoiminen omaishoitaja (alin palkkioluokka) ja ilmoitusvelvollinen, mikäli tilanne muuttuu.

Totuus julki

Kuunnellessamme taannoin televisiouutisista välähdyksiä tulevan vuoden budjettiehdotuksesta Seniori tokaisi: ”Kutsutaan tuo poliitikko meille kotiin vuorokaudeksi hoitamaan minua ja pyyhkimään pyllyä, niin näkee, mitä on omaishoito!” Hyvä idea! Se olisi tarpeen varmaan monelle muullekin. Siinä voisivat silmät avautua sen suhteen, miten yksinkertaista kokopäivätyön ja omaishoidon yhteensovittaminen onkaan.

Miten ihmeessä nyt jo ylikuormittuneen kotihoidon työntekijä voisi tietää, milloin Seniori on jumissa tai muussa hetkellisessä avuntarpeessa? Vai asennetaanko meille kameravalvonta joka huoneeseen? Ja miten muutama kotihoidon käynti päivässä helpottaisi omaa taakkaani arkemme pyörittäjänä?

Kun kääntää selän

Tuossa juuri männäviikolla kävi tällainen tapaus: Olimme lähdössä spontaanille potentiaalisen asunnon katselmuskeikalle. Käväisin ennen lähtöä pitkästä aikaa varastossa hakemassa talvivarusteita autoon. Kun avasin ovemme, Seniorin huoneesta kuului: ”Tule nostamaan vähän!” ”Mitä ihmettä? Et kai sie taas kaatunut?” Ovi jäi raolleen, kun säntäsin paikalle. Siellä keikkui Seniori jalat puoliksi kengissä, jyrkässä etukumarassa käsiensä varassa tuoliin nojaten.

Tuollaiset mäkihyppyharjoitteet onkin hyvä ajoittaa juuri siihen saumaan, kun omaishoitaja on hetkisen tavoittamattomissa. Yleensä kengät puetaan kyllä istualtaan, mutta ei näköjään juuri tänään. Lääkkeetkin pyritään ottamaan hieman etuajassa, jos lähtö ajoittuu hiipuvan lääkevaikutuksen aikaan. Muttei tänään – tietenkään. Ja jos lähdöstä kerrotaan jo edellispäivänä, yöunet jäävät vähiin, kun täytyy miettiä lähtöä. En siis voi voittaa. Päätin suosiolla ottaa aikalisän ja odottaa, kunnes lääke olisi taas imeytynyt. Reissu saatiin lopulta heitettyä ilman haavereita.

Ideaalitilanteessa

Mitä sitten toivoisin? Miten asiat tulisi järjestää? Hyvä ja oikeutettu kysymys. Vielä runsas vuosi sitten olisin vastannut siihen eri lailla kuin nyt. Nyt kun olen viimein päässyt taas maistamaan ansiotyoelämää ja toteuttamaan itseäni muutenkin kuin omaishoitajana, sanoisin, että itselleni ja hermoilleni ehdottomasti paras ratkaisu olisi saada jatkossakin tehdä joustavaa osa-aikatyötä omaishoidon rinnalla siten, että suurin osa työstä tapahtuu etänä.

Ihannetapauksessa hoidettavani pääsisi parina päivänä viikosta päivätoimintaan (avustava taksi kuljettaisi ja avustaisi sisälle asti turvallisesti), jolloin voisin olla läsnä työpaikalla, ja muut päivät työskentelisin etänä. Omaishoidon tuen alimman palkkion tulisi olla edes sen suuruinen, että yhdessä osa-aikatyön palkan kanssa pystyisin elättämään itseni ilman muita tukia (joista en nytkään saa muuta kuin pikkuisen sovitellun työmarkkinatuen), eikä omaishoidettavani tarvisisi maksaa asumistani.

Tähänhän voisi vaikka tottua

Oletin, että tätä loppukaneettia kirjoittaessani ulko-ovi kolahtaisi. Mutta ei, Seniori taisikin virkistyä kyläreissullaan eikä väsähtää kesken kaiken, kuten pelkäsi. Ties vaikka saisin useamminkin kokonaisen työpäivän omaa aikaa. ”Jos me vaikka hurautammekin Helsinkiin!” kuittasi Seniori aamulla, kun kehotin viipymään niin kauan kuin vain viihtyy. Siitä vain! Virkistysmatkoihinhan Sote-taksikortti on myönnettykin.

PS Kello on nyt 15.59. Piste. Tallenna. Kiitos!

Seniorin omaishoitaja

Kun ei nukuta

Oma unikelloni on aina ollut hieman omalaatuisesti virittynyt. Seniori muistaa vielä hyvin, kuinka turhauttavaa minua oli pienenä saada nukahtamaan päiväunille. Nukutuslaulut oli kulutettu loppuun kuin venynyt C-kasetti, luettu puhki pino pikkukirjoja ja sormesta pidetty hellästi kiinni jo puutumiseen asti. Nukuttajan torkahtaessa minä tyttö tökin hänen silmäluomiaan auki pitkillä sormillani ja anelin: ”Avaa silmä! Älä nuku!” (Olen pahoillani.)

Opin puhumaan hyvin varhain, ja siitä asti olen ollut äänessä. Suonissani taisi virrata myös elohopeaa; maailmassa oli niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa, että kuka sitä nyt keskellä päivää jouti makaamaan. Eräällä lapsuuskesäni mökkireissulla minut komennettiin lepolasselle makaamaan ja katselemaan poutapilviä, kun kukaan ei enää jaksanut kuunnella höpötystäni. No siinä hommassahan mielikuvitukseni vasta pääsikin valloilleen, ja aloin ääneen kuvailla taivaalle piirtyviä pilvihahmoja. Voi sitä nolouden ja pettymyksen määrää, kun minulle hyvin pian selvisi, että tarkoitus olikin katsella pilviä ihan vain hiljaa itsekseen.

Muistan iltaisin nukumattia odotellessani huvitelleeni hieromalla silmiäni, jolloin saatoin nähdä mitä ihmeellisimpiä kuvioita. Kuvittelin niiden olevan tapettien kuoseja. Vähänpä tiesin, että myöhemmin en enää ilahtuisi nähdessäni silmäluomet kiinni kummia kuvioita tai välkkeitä. Aurallinen migreeni kun ei ole mikään hilpeä seuralainen.

Kun vihdoin nukuttaa

Kerran isompana olin nukahtanut ihan ilman kommervenkkejä. Oli uudenvuodenaatto, ja lapsuudenkotini ulkoportailta saattoi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen. Minut oli tapana herättää vähän ennen puoltayötä katsomaan komeimpia raketteja. Kävikin niin, että herätessäni olikin 1.1. ja aamu. ”Epistä! Miksi ette herättäneet minua?” tivasin vanhemmiltani tuohtuneena. ”No kyllähän me yritimme, mutta sinä sanoit vain ’Turha puhuu! Turha puhuu!’ ja käänsit kylkeä.” Tästä tuli tietenkin lentävä lause perheeseemme.

Myöhemmin olen kyllä oppinut nukkumaankin, mutta kunnostautunut mm. nousemalla seisomaan makuupussissani lapsikuoroleirin koulumajoituksessa (valvoja onneksi heräsi ja torppasi unissakävelyaikeeni) sekä laulamalla täydessä unessa Peppi Pitkätossun tunnuslaulua asuntovaunussa koko perheen kuullen.

Olenpa kerran onnistunut herättämään Seniorinkin huudahtamalla kovaan ääneen keskellä yötä – kiitos uusien asuntojen paperinohuiden, metallirankaisten väliseinien. Onneksi sanasta ei sentään saanut kuulemma selvää. Häpeä tunnustaa, mutta havahduin siihen, kun kirosin ääneen. Unessa Seniori oli taas ”tyhmäillyt” jotain, josta oli koitunut sotkua minulle siivottavaksi ja purin turhautumistani perin epäkypsästi. Enää puuttuu, että alan huitoa ja melskata unieni tahdissa, niin saan alkaa anella lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. (Behavioraalinen unioireyhtymä on nimittäin yksi tärkeimmistä Parkinsonin tautia ennakoivista tekijöistä.)

Nukuttaisi, jos ei soisi

Nykyään olen sekä illan- että aamuntorkku, mikä on omaishoitajalle kovin epäedullinen piirre. Seniori tarvitsee apua iltatoimissaan, muttei unta läheskään yhtä monta tuntia kuin minä. Nukkumaan laittautuminen täytyisi aloittaa jo hyvissä ajoin ennen Kymmenen uutisia, jotta niiden jälkeen omaishoitajakin pääsisi ihmisten aikoihin pehkuihin. Jos taas yritämme mennä nukkumaan minun unikelloni mukaan, Seniori kukkuu aamulla hereillä aivan liian aikaisin.

Unioppaissa painotetaan aina hyvää unihygieniaa: pimennetty, tuuletettu, sopivan viileä (tai lämpöinen) ja äänieristetty makuuhuone jne. Kertokaapa minulle, miten nämä nykyiset uudisasunnot avoimine ”living spaceineen” saadaan hiljaisiksi tai miten asukas itse saa oikeasti vaikutettua vaikkapa huonelämpötilaan?

Näppäilin äsken vahingossa ”soivan viileä” makuuhuone, ja sellainen minulla todellakin on. Huoneistokohtaisessa ilmanvaihtokoneessa on joku syntymävika, jota ei kukaan suostu paikallistamaan tai korjaamaan. Talviasennossa pahin ujellus onneksi vaimenee. Keskelle avointa tilaa sijoitetut halvat kylmälaitteet sekä naapurin paukkuvat viemäriputket tuovat vielä omat vivahteensa asunnon äänimaailmaan. Korvatulpista ei ole juuri apua korkeisiin ääniin. Onneksi Seniori on jo immuuni moisille. Ikäkuuloa odotellessa...

Vanhoina karavaanareina vitsailimmekin, että rakennutetaan johonkin korpeen pyörillä kulkeva esteetön pikkutalo, jossa ilma tulee ja menee itsekseen tuuletusräppänöistä, eikä puhalla kylmästi pakkosyötöllä ja ulinalla suoraan sänkyihin. Linnunlauluun, sateen ropinaan ja metsän eläinten puuhiinkin olisi varmaan miellyttävämpää herätä keskellä aamuyötä kuin ylimääräisiin koneellisiin häiriöääniin. Anteeksi valitukseni. Nämä ovat tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia. Mutta alan uskoa, että vanhassa vara parempi.

Nukahtelutaipumusta

Tämän jutun kirjoittamista edeltävänä iltana olimme asettuneet olohuoneeseen kuuntelemaan Omaishoitajaliiton tarjoamaa hyvinvointiwebinaaria. Seniorilla oli pitkä kerhopäivä ja puoliksi valvottu edellisyö takanaan (aamulähdöt ovat niin jänniä). Kuinka ollakaan, kun webinaari pääsi vauhtiin, oli Seniori nojatuolissaan jo täydessä unessa. Hän koettaa aina vakuutella minulle kuuntelevansa ja kuulevansa, vaikka onkin silmät ummessa. Yrittäessäni varovasti huomauttaa, että nyt tulisi tärkeää asiaa hänellekin, en saanut enää minkäänlaista vastareaktiota. Puhujan viimeisten repliikkien aikana Seniorikin alkoi sopivasti heräillä, ja pelkäsin, että siinä menivät seuraavankin yön unet. Kiitos liitolle tehokkaista päikkäreistä. Ja yölläkin nukutti. Tänä aamuna otettiin sitten uusintayritys ja laitettiin Seniorille webinaaritallenne soimaan pirteämpään aikaan vuorokaudesta.

Uuteen aamuun

Sanonta ”Kun nuori mies nukkuu, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin” pätee kyllä kaiken ikäisiin. Näin keski-ikäisenä voin enää haaveilla yhtäjaksoisista yöunista ilman heräilyjä ja pomppimisia – unista, joilta heräisin virkeänä ja hyväntuulisena. Omaishoitajana sitä ehdollistuu havahtumaan yllättäviin kolahduksiin ja, jos suinkin pystyy, kampeamaan itsensä ylös sängystä kurkkaamaan naapurihuoneeseen, jossa useimmiten on kuitenkin kaikki hyvin. Onneksi Seniori ymmärtää, että tarvitsen aamulla hetken omaa aikaa ja hiljaisuutta aamuteeveen uutistulvan sijaan. Aivoni nimittäin tarvitsevat toipumisaikaa kaikesta unityöskentelystään ja kroppani tovin jos toisenkin, ennen kuin vetreydyn. Sitten vasta voin (yrittää) toivottaa hyvää huomenta.

Voimia kaikille marraskuuhun sekä palauttavia yöunia (ja mikä ettei makoisia tehopäiväuniakin teille, joille se on mahdollista sekä teille, jotka torkahditte kesken lukemisen)!

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja

Ilahdut ääneen, kun löydät autosi kauppakeskuksen parkkihallista etsimättä, ja tervehdit sitä kuin vanhaa ystävää.
Muistat, mille postimerkin liima maistui.
Käsivartesi ulottuvuus ei enää riitä, mutta et siltikään viitsi kaivaa lähilaseja päähän, kun vastaat pikaisesti tekstiviestiin tai tihrustat tuoteselosteita.
Tunnet itsesi vanhaksi, kun myyjät teitittelevät sinua, mutta loukkaannut, jos sinua tytötellään.
Ovikellon soidessa lauantai-iltana ensimmäinen ajatuksesi on: ”TV-lupatarkastaja!”
Suustasi pääsee lausahduksia, jotka muistat lapsuudestasi, vaikka vannoit, ettei sinusta ikinä tule samanlaista kuin isäsi tai äitisi.
Etsiskelet puhelinta, joka on kädessäsi.
Haaveilet paluumuutosta lapsuutesi lempimaisemiin – tai olet jo toteuttanut haaveesi.
Käytät sujuvasti sanoja ATK ja monistaa.
Mutkaisesta eritasoliittymästä ajaminen vastaa sinulle huvipuistokäyntiä.

Seniorin omaishoitaja – Saimaan rannoista haaveileva ikänäköinen keski-ikäinen, jonka keho ei meinaa enää kestää sisäisen lapsensa vauhdissa

Meilläpä laulaakin lintu sisällä ympäri vuoden. Ei, kyse ei ole käkikellosta. Eikä edes minusta, jota nuorena kutsuttiin laululinnuksi. Nimen antoivat opiskeluasuntoni naapurit, kun harjoittelin sopraanoaarioita laulutunneille pohjakerroksen pyykinkuivaushuoneessa. (Tylsien rutiinitöiden aika oli hyödynnettävä mahdollisimman tehokkaasti.) Jo lapsuudessani mammani eli äidinäiti ihmetteli ääneen: ”Aina tuo tyttö joko nauraa tai laulaa! Onkohan se oikeasti noin iloinen?” No, nykyään meillä valitettavasti livertää enää Seniorin simpukkapuhelimen lääkemuistutus viisi kertaa päivässä.

Monilääkityn ikäihmisen dosetti alkaa pullistella siinä vaiheessa, kun yö- ja tarvittaessa-lokerotkin ovat jo säännöllisen lääkityksen käytössä ja vielä pitäisi mahduttaa väliaikoihin yksi tabletti. Pitkän matematiikan Laudaturkaan ei näytä riittävän tähän dosettimatematiikkaan: Tärkeintä lääkettä tarvitaan viisi kertaa hereilläoloaikana, mutta tabletti pitäisi ottaa joko vähintään puoli tuntia ennen tai noin tunti jälkeen aterian. Lisäksi proteiini heikentää lääkkeen imeytymistä, joten proteiinipitoiset ateriat suositellaan jättämään iltaan. Samaa lääkettä tosin otetaan vielä yötä vastenkin, mutta sen tehoja tarvitaan enemmän päivällä kuin yöllä. Syöminen taas sujuisi helpoimmin parhaan lääkevaikutuksen aikoihin, jolloin nielemisvaikeuksien riski on pienimmillään.

Eräs toinen lääke täytyisi ottaa aamulla ruoan kanssa, joten sitä ei voi laittaa samaan dosetin lokeroon muiden aamulääkkeiden kanssa. Yhtä lääkkeistä puolestaan pitäisi ottaa kolmesti päivässä, mielellään iltapainotteisesti ja ruoan kera, jos halutaan välttää vatsavaivoja. Loput lääkkeistä voikin ottaa joko ruoan kanssa tai tyhjään vatsaan, mutta osa on määrätty otettaviksi aamulla, osa illalla. Päivittäin käytössä olevia vitamiineja ja vastaavia on turha edes yrittää mahduttaa dosettiin.

Näiden lisäksi meiltä löytyy vielä hyvinkin tärkeä, mutta vain tarvittaessa otettava lääke, lempinimeltään Seniorin Pikakäynnistys. Se on herkkä kosteudelle ja valolle, joten se on säilytettävä alkuperäispakkauksessaan. Hankaluuksissa ollaankin siinä vaiheessa, kun kulku tyssää ja jalat liimautuvat lattiaan jossain muualla kuin lääkelaatikon kohdalla ja täytyisi olla käsillä sekä tämä liuotettava tabletti että vettä lasissa tai pullossa. Eikä tässä vielä kaikki, aamuisin täytyy myös muistaa vaihtaa Parkinson-laastari, jonka pidempiaikainen unohtus eli äkillinen lopetus voisi johtaa hengenvaaralliseen tilaan.

Niin, että missä välissä meillä syödään ja käydään asioilla? Tarkoitin siis kauppa-asioilla ja sen semmoista. Ai niin, tosiaan, aamuisin ja iltaisinhan täytyisi vielä muistaa juoda joka seniorille tuttua ”litkua”, jotta erästä mainosluritusta mukaillen ”nopeaa ja mmm… olisi asiointi”. Ja tätä litkuahan ei pitäisi nauttia samaan aikaan lääkkeiden kanssa, vaan tunti ennen tai jälkeen, jottei lääkkeiden teho vahingossakaan heikentyisi. Seniorin ilmeistä päätellen verbin ”nauttia” käyttäminen tämän juoman (tai minkään sen varianteista) yhteydessä kuulostaa lähinnä irvailulta. Olenkin harkinnut nauhoittavani ”Otitko litkut?” -jankkaukseni ja ajastavani sen soimaan vähintäänkin iltaisin.

Vaikka vitsailenkin, asia on tärkeä. Paitsi että lääkkeet (sekä nesteen ja kuidun vähyys) voivat hidastaa suoliston toimintaa, myös esimerkiksi Parkinsonin tauti itsessään aiheuttaa rappeuttavia muutoksia autonomiseen hermostoon ja ruoansulatuskanavaan, jolloin esim. mahalaukun tyhjeneminen sekä suoliston liikkeet hidastuvat. Ummetusta esiintyy usein jo ennen diagnoosin saantia, jopa 20 vuotta ennen motoristen oireiden alkamista (1). Hidastunut mahalaukun tyhjeneminen ja ummetus puolestaan heikentävät paitsi ravintoaineiden imeytymistä, myös lääkeaineiden imeytymistä ja siten lääkkeiden tehoa. Luulenpa, että usea monilääkityn ikääntyneen omaishoitaja on joutunut tämän kantapään kautta vierestä toteamaan. Elämä suorastaan kirkastuu ja toimintakyky paranee ihan silmin nähden, kun saadaan taas homma pelittämään.

Omaishoitajan harteille sälytetään lääkehoidon osalta mielestäni liian suuri vastuu, varsinkin kun itselläni ei ole minkäänlaista virallista koulutusta hoitoalalta, saati lääketieteestä. Kiitos avuliaille farmaseuteille, joiden palveluja olen hyödyntänyt viime aikoina monen omaishoitajan edestä. Lääkityksen kokonaisseurannan ja opastuksen sekä reseptien uusinnan soisin olevan yhden omalääkärin vastuulla. Nyt käyntimme ja puhelumme seilaavat kahden kaupungin, useamman sairaalapolin ja yhden terveyskeskuksen alati vaihtuvien lääkäreiden välillä, ja apteekki on lopulta se taho, josta eniten saan opastusta.

Entisessä kotikaupungissamme oli vielä kymmenisen vuotta sitten terveysasemalla oma klinikkansa monisairaille ikäihmisille, joiden vastaanottokäynnit eivät hoidu vartissa eivätkä aina edes puolessatoista tunnissa. Olenkin ottanut tehtäväkseni olla se henkilö, joka on eniten kartalla Seniorin terveydentilasta ja hoitohistoriasta. Ilman lääkelistaa ja vähintään parin aanelosen pituista muistilistaa en enää terveyspalvelujen ovista astu. Pelkkiin keskenään keskustelemattomiin tietojärjestelmiin en kykene luottamaan.

Linnut laulelevat meillä uskollisesti niin kauan kuin vanhassa senioripuhelimessa riittää virtaa. Omaishoitajalla ovat välillä viisut vähissä yrittäessään pitää Senioria hengissä sekä oikea-aikaisesti ja riittävän monipuolisesti ravittuna. Olisikohan tässä muutoksen tai edes koulutuksen paikka?

Seniorin omaishoitaja

1. Mertsalmi T., Arkkila P., Hissa M. ym. Parkinsonin tautia sairastavien ruuansulatuskanavan oireet. Duodecim 2017;133(20):1913-21.

https://www.duodecimlehti.fi/duo13957 (viitattu 11.10.2023).

Pikakelataanpa muutaman vuosikymmenen päähän: On ehditty kokea kaksiot ja kolmiot, rivarit trampoliineineen sekä omakotitalo pihatöineen. Tulee aamu, kun herätään ihmettelemään, mitä noita tyhjiä huoneita enää imuroimaan, kun lapsetkin ovat muuttaneet ulkomaille.

Herää haave kompaktista ja helposta keskusta-asumisesta. Loppuelämän kaksio löytyykin suoraan kauppakeskuksen yläpuolelta. Auton saa kätevästi lämpimään parkkihalliin.

Vihdoin koittaa kauan odotettu vapaaherran arki. Rouvalla olisi vielä pari vuotta työuraa jäljellä. Eräänä päivänä vaimon eläkeiän korvilla huomataan, että tavaroita on oudosti alkanut katoilla, ja suihkukin on kuulemma mennyt epäkuntoon, kun sieltä ei tule vettä enää kuin alahanasta. Herran lounasannos odottelee jääkaapissa vielä päivällisaikaan; leivälläkin pärjää ihan hyvin. Televisiostakin ovat lopettaneet uutislähetykset, kun sieltä kuuluu vain vierasta kieltä.

Lähikahvilan ukkokööri soittelee perään, kun herraa ei ole näkynyt jokapäiväisessä turinaringissä pitkään aikaan. Ruokaostoksille lähdettäessä rouva panee merkille miehensä kumartuneen ulkomuodon ja laahaavan askeleen. Eteisen kynnys tuntuu yhtäkkiä kasvaneen korkeutta.

Uransa viimeisen työpäivän päätteeksi rouva istahtaa olohuoneen sohvalle ja huokaisee. Kukkakimppujen täyttämällä pöydällä komeilee rivi kiitoskortteja ja niiden edessä uunituore omaishoitosopimus. Näinkö tässä nyt kävikin? Entäs ne talvet Espanjassa?

Kaksion eteinen on käynyt ahtaaksi. Siinä parkkeeraa nyt uutuuttaan kiiltävä Ferrari – herran komeanpunainen rollaattori. Kirpputorikauppa on käynyt kuumana, ja keskustelut vielä kuumempina, kun on urakalla konmaritettu* kotia väljemmäksi ja turvallisemmaksi. Etelän tuliaismatot ovat saaneet kyytiä, samoin kuuden hengen ruokailuryhmä.

Makuuhuoneen täyttävät säätösänky nousutukineen, seniorituoli ja pieni lipasto, vaatekaappien ovet kun eivät mahdu enää aukeamaan kokonaan sänkyjen uuden sijoittelun vuoksi. Johonkin täytyisi vielä tulevaisuudessa mahduttaa portatiivi.

Kylpyhuoneen hieno, mutta ah niin epäkäytännöllinen, vaikkakin saranoitu, suihkuseinä ruuvattiin irti ja kiikutettiin häkkivarastoon, jotta saatiin ujutettua tilaan suihkutuoli ja seiniin tukikahvat. Tämä oli myös ainoa tapa saada liian lähelle suihkua sijoitettuun wc-istuimeen nousutuet. Ylösnousu kyllä helpottui, mutta kaikki muu oleellinen toiminta kyseisellä valtaistuimella muuttui tuplasti hankalammaksi. Omaishoitajalta pääsee ruma sana äheltäessään uudessa roolissaan. Likaisen työn lisää ei tässä tehtävässä tunneta.

Ovikello soi, ja kuriiri kippaa kolmen kuukauden hoitotarvikkeet kerralla kynnyksen yli. Ennestään ahdas eteinen on nyt täysin tukossa, kun pahvilaatikkopinot tukkivat väylän vessaankin. Ristiriitaisin tunnelmin rouva omaishoitaja kiittää kaupunkia kädenojennuksesta, kysehän on rahallisesti huomattavasta summasta, ja raapii päätään, mihin nuo kaikki painavat laatikot kaksiossa sijoitetaan. Onneksi saunominen on jäänyt verenpainevaihteluiden takia viime aikoina vähiin, joten saunasta päätetään rakentaa hoitotarvike- ja wc-paperivarasto. Kiukaan sulakkeet napsautetaan toki heti pois päältä.

Pikku hiljaa molemmille alkaa valjeta, että pohjapiirrokseen merkityt pari kolme invaympyrää eivät automaattisesti tarkoita samaa kuin täysin esteetön ja toimiva eläkepäivien koti. Asumisoikeusasunto kuulosti markkinapuheissa joustavalle ja turvalliselle vaihtoehdolle, kodille, jossa saa asua niin kauan kuin huvittaa ja jota saa rempata mieleisekseen. Kun sitten ilmeneekin tarve esteettömälle pesualtaalle, ylhäältä päin annetaan kyllä lupa muutostöihin, mutta yhdellä ehdolla: alkuperäinen allas kaappeineen on vietävä häkkivarastoon suihkusermin kaveriksi odottelemaan, josko seuraavaa asukasta hamassa tulevaisuudessa ei esteettömyys miellyttäisikään, vaan hän haluaisi palauttaa kylpyhuoneen kalusteet alkuperäiseen muotiinsa. Onhan talo vielä sen verran nuorikin...

Jaaha, taitaakin olla taas aika alkaa selata netin asuntoilmoituksia. Rastitetaan hakukriteerit 3–4 h, esteetön ja hissi. Tallenna hakuvahdiksi. Klik.

Seniorin omaishoitaja

* Konmarittaa tarkoittaa kodin tyhjentämistä ”turhista” tavaroista japanilaisen Marie Kondon kirjan oppien mukaan.

Vastaus oli hyvin yksinkertainen: lampailla on hyvä ja pitkä muisti. Lähestyin niitä rauhallisesti apilankukka- tai voikukanlehtiherkut kädessäni ja juttelin leppoisia. Ei aikaakaan, kun luottamus oli voitettu ja tunsimme toisemme. Saatoin kaikessa rauhassa ruokkia ja rapsutella karitsoita, kun isommat makoilivat ruokalevollaan. Välillä sain koko lauman ympärilleni, kun taivuttelin pajupuskien oksista herkkuja lampaiden ulottuville.

Yhtenä kesänä kaksi jo vähän vanhempaa karitsaa parkeerasi eteeni ”rapsuta minua” -tuijotuksen kera, eivätkä ne hievahtaneetkaan paikoiltaan. Ei niille maistunut edes apila, ne vain kaipasivat seuraa ja tarjosivat minulle ilmaista karitsaterapiaa. Win-win-tilanne siis. Ohikulkijat tiedustelivat, olivatko lampaat minun omiani. Ehei, ne olivat vain kavereitani. Se oli täydellistä molemminpuolista läsnäoloa ilman moderneja häiriötekijöitä – mindfulnessia parhaimmillaan.

Hellyyttävin tapaus oli eräs pikkumusta, joka kipitti jo matkan päästä minun ja tarjoamieni apilankukkien luokse ja viipyi hellittävänäni pitkän tovin. Sitten aitauksen toiselta puolelta kantautui vaativa ”Määä!”. Pikkuinen vilkaisi taakseen – Oho, ne ovat jo noin kaukana! – ja katsahti sitten minuun kuin sanoakseen: ”Kiitti herkuista, mutta minun pitää nyt mennä, äiti kutsuu!” Sitten se kiepsahti kannoillaan ja vastasi pienellä määkinällään: ”Odota, äiti, minä tulen!” ja kirmaisi muun lauman perään. Huikkasin: ”Kiitos seurasta ja hei hei! Nähdään taas!”

Oih, ikuinen muistijälki sielussani... Tuo olikin viimeinen kohtaamiseni rakkaiden terapiakaritsoitteni kanssa, sillä seuraavana keväänä muutimme pois.

Olisivatpa ihmisten väliset kohtaamisetkin aina näin helppoja ja antoisia. Kaikkea muuta, kyseessä on elinikäisen oppimisen prosessi.

Seniori kysyi minulta kesällä: ”Luuleekohan tuo yksi naapuri minua ihan tyhmäksi, kun kuljen aina rollaattorilla? Kun ei hän ikinä sano minulle mitään eikä oikein edes vastaa tervehdyksiin, vaikka sinulle aina juttelee.” Lohdutin, että se varmaan johtuu siitä, kun minä olen tällainen lörppä, niin naapurit ovat tottuneet siihen, että höpötän aina heille. Ehdotin: ”Mitäs, jos ensi kerralla itse aloittaisit keskustelun ja minä yrittäisin pysyä taustalla?”

Olin jo ehtinyt unohtaa kyseisen keskustelumme, kun yksi kerta huomasin Seniorin tekevän reippaasti pari välikysymystä tämän samaisen naapurin kanssa keskustellessani. Sittemmin juttu on luistanut heillä ihan kahden keskenkin.

Seniorilla perussairaus tuo haasteensa kommunikaatioon, kun kasvot muuttuvat vähitellen ilmeettömiksi ja katsekin saattaa muuttua tuijottavaksi. Parkinson-potilaalle tyypillinen vähäilmeisyys eli hypomimia johtuu kasvojen lihaksiston jäykkyydestä ja liikkeiden hidastumisesta. Minulla kun yleensä kasvot leviävät hymyyn automaattisesti toisen ihmisen (tai lemmikin) kohdatessani, niin Seniori joutuu näkemään vaivaa näyttääkseen helposti lähestyttävältä. Ensivaikutelma tehdään minuuttien sijaan sekunneissa, joten haaste on ilmeinen.

Seniori totesi minulle kerran, että: ”On se sinulla helppoa, kun ei tarvitse kuin ovesta ulos astua, kun jo saat seuraa.” Palaankin usein roskiskeikalta pahoitellen, kun meni vähän pitkäksi, kun jäin jälleen suustani kiinni sen ja sen kanssa. Eikä taipumus rajoitu kotitonttimme rajojen sisäpuolelle. Terveyskeskuksen ilmoittautumisautomaatin ja hissin välisellä matkalla ehtii näköjään hyvin käydä ventovieraan ihmisen kanssa hedelmällisen keskustelun yhdestä iän tuomasta yleisestä sairaudesta ja siihen hoidoksi annettavasta leikkauksesta toipumisskenaarioineen.

Small talk eli kevyt jutustelu saattaa kuulostaa tyhjänpäiväisyyksistä jaarittelulta, mutta omaishoitajalle tai yksin asuvalle vaikkapa roskapussin viennin lomassa käyty lyhytkin dialogi saattaa olla vuorokauden ainoa kontakti ulkomaailmaan ja elintärkeä tauko päivän rutiineihin.

Itselläni on joitakin ärsyttävä tapa tervehtiä kaikkia naapureitamme (ja lenkkipoluilla tuntemattomiakin). Osan kanssa taisi mennä pari vuotta ennen kuin sain vaihdettua muutaman lauseen säästä tai lumitöistä. Osan kanssa meille on kehkeytynyt oikeita vertaistukisessioita taloyhtön pihamaalla. Muutaman annan suosiolla livahtaa ohitseni ilman katsekontaktia, kun se näyttää olevan heille luontaisin tapa toimia.

Kaikki eivät pidä itäsuomalaisesta yltiöavoimuudestani, vaan kokevat sen tungettelevana tai jonkin sortin höppänyytenä. Koiranulkoiluttajille on kehittynyt oma jutustelukulttuurinsa, johon on helppo toisten liittyä. Meille lemmikittömille juttuseuraa kaipaaville pitäisi olla pihoilla vaikka penkki tai keinu, jossa istuvaa saisi luvan kanssa lähestyä.

Suunnittelin jo vuosia sitten puoliksi vitsinä perustavani entisen kotikaupunkimme kauppakeskukseen Höpötystuvan, johon saisi piipahtaa rupattelemaan niitä näitä ja poistamaan yksinäisyyttään. Välillä nimittäin piti tarkistaa, lukeeko paitani selkämyksessä ”Saa avautua!”, kun miltei joka kerta, kun pysähdyin jollekin kauppakeskuksen monista penkeistä evästämään, seuraani liittyi mukava ikäihminen tai pari, joiden kanssa oikeasti koimme tulleemme kohdatuiksi puolin ja toisin.

Harmillisesti pandemia vei mennessään nämäkin arjen kohtaamispaikat. Penkit olivat vähällä jäädä pysyvästi varastoihin, ja niiden poisvientiä perusteltiin mm. nuorison parveilun ehkäisyllä. Onneksi viime aikoina on vihdoin herätty siihen, kuinka paljon kaupoissa asiointikin vaikeutui, kun ei ollut liikkeiden edessä paikkoja istahtaa huilimaan eikä edes pakkaamaan ostoksia kasseihin kaikessa rauhassa.

Toivonkin pysyviä kohtaamispenkkejä kauppakeskuksiin. Ja terapialampaita keskustan liepeille.

Hyvää valtakunnallista Vanhustenviikkoa!

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja

Google-haku sanaparilla ”kuntouttava työote” tuottaa tulokseksi monia määritelmiä, artikkeleita ja opinnäytetöitä, joista pikavilkaisulla ymmärrän, että kuntouttavan työotteen tavoitteena on ihmisen omatoimisuuden ja toimintakyvyn optimointi. ”Anna tehdä itse, älä tee puolesta!” -kehotuksen olen itsekin kuullut mm. kuntoutusjakson toimintaterapeutin sekä terveyskeskuslääkärin suusta.

Meidän kodissamme harvoin ongelmana on liika avustaminen tai puolesta tekeminen. Ja siitä saan kuulla Seniorilta hyvinkin suoraa palautetta. Juuri tässä eräs aamu toinen sukka ei taas meinannut suostua menemään jalkaan, ja apuani pyydettiin.
– Minulla on tässä yksi lyhyt juttu kesken, hoidan sen ensin. Yritä vielä sen aikaa.
– No tässä ei kauaa mene, auttaisit nyt!
– Käyn ensin viemässä tämän tavaran pois. Jos ei sillä aikaa onnistu, niin katsotaan sitten yhdessä. Lyhyen askareeni hoidettuani naapurihuoneessa istui Seniori täysissä pukeissa, molemmat nilkkasukat nätisti jaloissaan.

Turhautuminen on usein molemminpuolista. Joskus tilanne ajautuu jopa siihen, että en jaksa enää välittää, paistaako viestinnästäni läpi kyllästyneisyyteni jatkuvaan samoista asioista jahtaamiseen ja muistutteluun, ja jopa salaa toivon, että joku ympärilläni huomaisi ahdistukseni. Loppukesällä Seniorin lääkärikäynnillä tämä ei kyllä ollut tavoitteenani, mutta uusi viisas lääkäri itse aisti paineeni sekä huoleni hoidettavani terveydentilasta ja sanoitti ne ääneen. Tämä oli muistaakseni ensimmäinen kerta kohdallani, kun olen omaishoitajana tuntenut tulleeni aidosti kohdatuksi Seniorin vastaanotolla.

Omaishoitaja, usein maallikko kuten minä, on aikamoisen haasteen äärellä: Olisi osattava ja jaksettava kannustaa, maanitella tai puhua järkeä, vaikka vastaanottona olisi sen sadas olankohautus tai Mene pois ja anna minun olla rauhassa -lausahdus käden heilautuksella terästettynä. Tunnustan, että välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa hoidettavan vain maata huoneessaan yöpaita päällä vaikka koko päivän. Mutta kun ymmärrän sairauksien vaikutukset omaiseni vointiin, käyttäytymiseen ja jopa persoonallisuuteen, yritän jaksaa yrittää. Ja niin yrittää Seniorikin jaksaa sietää minua ja temperamenttiani.

Mistähän muuten johtuu, että ammattilaisen suusta tulevia kehotuksia ja käskyjä kyllä totellaan ja toimintakykyä löytyy kummasti, mutta omaishoitajalle voidaan sujuvasti viitata kintaalla? Oletteko huomanneet saman? Taidankin kysyä tätä Seniorilta.

– No se on varmaan se, kun lapsi neuvoo vanhempaansa, niin se ärsyttää!

Ahaa, perinteinen muna neuvoo kanaa -asetelmahan se siinä. Kyse ei ollutkaan pelkästään siitä, että läheiselleen uskaltaa helpommin paljastaa todelliset tunteensa kuin vieraammalle ihmiselle.

Ulkoisen motivaattorin palkkaamisessa saattaisi sittenkin olla järkeä. Ainakin siitä hyötyisi oma verenpaineeni, joka lääkityksestä huolimatta ajoittain hipoo voimakkasti kohonneen rajoja. Kuinkas sattuikaan: tämän kirjoitettuani puhelimeni pirahti ja tuttu fysioterapeutti soitti sopiakseen kotikäynnistä Seniorin luona. Edellisestä onkin jo aikaa. Onkohan minulla telepaattisia kykyjä? Osaisikohan hän samalla neuvoa minulle muutaman psykologisen keinon sietää ainaista ”pahan poliisin” rooliani, johon omaishoitaja näyttää vuosien varrella väkisinkin ajautuvan, jollei suostu pukemaan ylleen marttyyrin viittaa.

Seniorin omaishoitaja

PS Jos ihmettelet, mitä Seniori mahtaa tuumata näistä julkisista avautumisistani, niin voin kertoa, että luen aina tekstini hänelle ääneen ja kysyn, onko niissä jotain, jota hän ei haluaisi julkaistavan. Tämän kirjoitukseni julkaisulupaa tiedustellessani sain vastaukseksi: ”Tottahan tuo on! Siitä vain.”

Kerroin ensimmäisessä kirjoituksessani yhteiselostamme herra Parkinsonin kanssa. Loppukesän perusteellisella terveyskeskusvisiitillä kävikin ilmi, että meitä onkin ehkä huijattu! Meillä jo vuosia asustellut kutsumaton vieras saattaakin olla perusherra Parkinsoniksi naamioitunut ilkeä sukulaisensa Parkinson Plus. Itse vuosia Seniorin vierellä kulkeneena olin jo muutamaan otteeseen ehtinyt kyseenalaistaa herra Parkinsonin todellisen identiteetin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku lääkäreistäkin ilmaisee oman epäilyksensä ääneen.

Tutkimukset jatkuvat nyt suunnalla jos toisella, ja nettini hakukone käy kuumana ainakin kolmella kielellä. Tiedon sanotaan lisäävän tuskaa, mutta tiedon lisääntyminen tuo toivottavasti myös selityksiä siihen, miksi arkemme on alkanut olla yhä takkuisempaa ja Seniorin olo niin kovin hutera monilääkityksestä huolimatta.

Oma tutkijan taustani ajaa minua käsittelemään vaikeita asioita pyrkimällä tekemään rohkeasti tuttavuutta uusien ja pelottavienkin ilmiöiden kanssa, kunnes ne tulevat vähitellen tutummiksi ja vähemmän uhkaaviksi. Tieto siitä, että Seniorin isän eli pappani kuoleman aiheutti yksi herra Parkinsonin kaukaisemmista sukulaisista ja että suvussamme on ainakin yksi vertaiskärsijä, saattaisi muutoin saada minut tolaltani.

Seniori itse suhtautuu tilanteeseensa ihailtavan tyynesti. Kun on saanut armon parantua jo kahdesta syövästä ja yhdestä muusta erittäin riskialttiista leikkauksesta, ei tämäkään epäilys uusine elinanjanennusteineen tunnu kaatavan hänen maailmaansa. Ihailtavaa resilienssiä.

Meillä on jo vuosia ollut perheessä lentävänä lauseena: ”Yhtä hyvin voitte elää yhteksänkymmentävuotiaaksi!” Näin oli tokaissut aikoinaan papan oma kunnanlääkäri – lohdutukseksi, kun oli ensin todennut papan olevan ”sitä sydänsukua”. Eipä tiennyt kunnanlääkäri 1950-luvun lopulla, kuinka oikeaan hänen ennusteensa osuisikaan: Kahden sydäninfarktin, nelinkertaisen ohitusleikkauksen, muutaman aivoinfarktin ja kahden muistisairauden jälkeenkin aivan loistavan huumorintajunsa säilyttänyt sotaveteraanimme sai lopulta elää kuukautta ja kahta päivää vaille ”yhteksänkymmentävuotiaaksi”.

Olen siitä onnekas, että perheessämme on totuttu puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Toivonkin keskusteluyhteytemme Seniorin kanssa säilyvän loppuun asti, vaikka sitten tarpeen vaatiessa sanattomasti, niin ettei meille jää käsittelemättömiä asioita roikkumaan yhteisen taipaleemme viime metreille. "Yhteksänkymmentä” vuotta saattaa olla turhan optimistinen tavoite, mutta periksi emme anna kesken matkan.

Seniorin omaishoitaja

Kysyin Seniorilta, millä nimellä hän mieluiten haluaisi itseään ja ikäisiään kutsuttavan. Ikäihminen olisi kuulemma paras nimitys, mutta seniorikin kävisi. Kutsukaamme häntä siis edelleen Senioriksi. Kysymykseen, milloin ihminen on vanhus, en onnistunut vielä saamaan vastausta. Oma aamujäykkä kroppani kyllä yrittää jo kovasti viestitellä, että matka keski-iästä vanhuuteen olisi lyhyempi kuin luulinkaan.

”Muista pitää itsestäsi huolta!” on omaishoitajalle tuttuakin tutumpi fraasi. Seniorimme on onnistunut löytämään arkiaamupäiviinsä monenlaista virkistystä ja kunnon kohotusta OnniTV:n kuntoutuskanavalta [kanavapaikka 66 kaapeli-tv tai 33 antenni-tv tai www.onnitv.fi]. Itse istun siihen aikaan yleensä työtietokoneella jumittamassa lihaksiani. Näin syyskesinä saan onneksi välillä aikaiseksi hypätä saappaisiini ja kipaista lähimetsiin sienisalapoliisin hommiin, kun Seniori rentoutuu tv:n ääressä.

Mutta kun se nyt vain on niin koukuttava harrastus: Kurkkaanpa vielä tuon seuraavan metsikön… ja tuon seuraavan. Mitäs, jos takametsään olisikin noussut jo lampaankääpiä? Edes ennustamaton paikallinen rankkasadekuuro ei tätä sienisalapoliisia pysäytä. Viimeksi litimärkänä saaliini kanssa kotiin palattuani Seniori ihmetteli, mahdoinko olla ainoa hullu, joka siinä säässä sienimetsällä viihtyy. Kyllä vain. Ja kilpailuviettini hykerteli tyytyväisyyttään.

Harmillisesti myös niskalihakseni ovat alkaneet vihjailla lajinvaihdoksen suuntaan. Jos olet keksinyt ikänäköiselle soveltuvan sientenpuhdistusasennon, jossa ei niska kipeydy, niin vinkkaa ihmeessä. Helpoin ratkaisu näin turhantarkalle perkaajalle taitaisi olla jättää lähilasit pois päästä, jolloin putsausurakka nopeutuisi huomattavasti.

Tiedän kyllä, että sienet kuuluisi poimia veitsen avulla koriin ja esikäsitellä jo metsässä. Muutaman kerran oksiin takertuneena ja nurin tuuskahtaneena olen todennut saaliini olevan paremmassa turvassa pussinyssäköissä – kukin laji omassaan. Osan saaliista voi sitoa pusseineen vyölaukun hihnaan roikkumaan. Sitä paitsi, mitä pidemmät pysähdykset, sitä enemmän hyttysenpistoja ja sitä suurempi huoli Seniorin pärjäämisestä yksin kotona kaatuilutaipumuksineen.

Mikähän laji tarjoaisi yhtä paljon jännitystä ja löytämisen iloa tunnissa puolessatoista kerrallaan kuin metsässä samoilu? Muista ei-kovin-niskaystävällisistä harrastuksista olen löytänyt pari aivoterveyttä ylläpitävää ja pitkää pinnaa kehittävää lajia: askartelu ilman valmiita malleja sekä origamien taittelu ohjeita seuraten. Ensimmäisessä syntyy muun muassa taatusti uniikkeja onnittelukortteja. Jälkimmäisessä uhkaavat aluksi lentää paperimytyt roskiin kuin uhmaikäiseltä konsanaan, mutta onnistunut lopputulos viimein palkitsee herkkyydellään. Vielä, kun muistaisin seuraavallakin kerralla, miten päin ne perhosen siivet tai miniatyyrimekon hihat taas taipuivatkaan...

Miten sinä omaishoitajana pidät huolta fyysisestä ja henkisestä kunnostasi silloin, kun et voi irrottautua roolistasi kuin hetkeksi?

Seniorin omaishoitaja

Näin viime yönä varsin terapeuttisen unen: Olin henkilökohtaisen kirjoitusvalmentajan opissa. Ensimmäinen tehtäväni oli kirjoittaa jostakin kokemastani tapahtumasta tai hetkestä, mutta ainoastaan myönteiseen sävyyn. Kimpaannuin unessa ja protestoin valmentajalleni, miten voisin kirjoittaa mitään kokonaan positiivista, kun minulle jatkuvasti sattuu vastoinkäymisiä.

Viisas valmentajani sai minut kuitenkin lauhtumaan, ja pian huomasin muistelevani, kuinka olin (muka) päässyt todella pitästä aikaa kylpylään ja vielä mukavassa seurassa. Tartuin kynään ja aloin kuvailla, kuinka kevyt ja rentoutunut olo siitä tuleekaan, kun antautuu veden kannateltavaksi.

Mielenkiintoista! Oikeassa elämässä siitä taitaa olla jo viitisentoista vuotta, kun viimeksi olen missään kylpylän tapaisessakaan vieraillut. Järveenkin kykenin pitkästä aikaa viimeksi vuosi sitten. Vesi ja varsinkin järvivesi tuntuu olevan minulle niin tärkeä elementti, että se hiipii uniini tuon tuosta.

Kesällä otin ja lähdin viettämään hetkisen omaa aikaa yksin – en tosin järvenrannalle, mutta huviajelulle kuitenkin. Sain matkalla oivalluksen. Seisoin isojen koivujen katveessa herkuttelemassa pehmiksellä, kun yhtäkkiä tajusin, että, hei, täällähän on todella hiljaista. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut äänettömyyttä; satunnaisia autojen ja ihmisten ääniä kuului kyllä taustalla.

Tuuli sai tuuhealatvaiset koivut suhisemaan niin rentouttavasti, että ymmärsin äänen olevan juuri sellaista valkoista tai vaaleanpunaista kohinaa, jota kaupitellaan taustaääneksi ja unimusiikiksi stressaantuneille kaupunkilaisille. Vähällä oli, etten kaivanut puhelinta esiin ja nauhoittanut itselleni koivujen kohinaa nukkumatin avuksi.

Jos siis näette Paavolan suunnalla yksinäisen omaishoitajan töröttämässä keskellä parkkipaikkaa puiden latvoja tuijotellen, niin ei hätää, se olen vain minä lataamassa akkujani.

Millainen on sinun lempipaikkasi hengähtää hetki omaishoidon lomassa?

Seuraavan kerran, kun kynäni uhkaa jäädä kiertämään negatiivista kehää, taidankin kokeilla jotakin uutta ja suunnata Sveitsin supan pohjalle rauhoittumaan.

Seniorin omaishoitaja

Lähisuvussamme jännättiin juuri Juniorin astumista koulutielle. Samoihin aikoihin Seniorimmekin oli jännän äärellä: hän oli aloittamassa päiväkerh… korjaan, toimintakerhon. Oli hommattu kerhotossut, tilattu nimikointitarroja, nimikoitu kävelykeppi ja mopo (= rollaattori), pakattu reppu ja arvottu, tarvitsisiko pakata varavaatteitakin.
– Mie olen siellä varmaan kaikista hupin, kun en taida päästä edes tuolista ylös, arkaili Seniori.
Lohdutin, että siellä on kolme mukavaa ja avuliasta ohjaajaa ja monenkuntoisia kerholaisia, hyvin sinä pärjäät.

Iltapäivällä vastassa oli iloinen kerholainen porkkanatahra paitansa rinnuksessa. (Muistilappu omaishoitajalle: Pakkaa reppuun ruokalappu ja kerro siitä ohjaajille.) Päivä oli mennyt hienosti, ja apujaan olivat tarjonneet sekä ohjaajat että ketterin kerhotovereistakin. Ihmettelin vähän Seniorin painunutta ääntä, kun hän tyytyväisenä kertoili päivänsä kulusta.
– No mie lauloin! Ja pärjäsin tietokilpailussakin. Vähän kyllä hävetti, kun taisin vastata aina liian nopeasti.

Ohjaaja saattoi Seniorin autolle. Huikattiin kiitokset ja näkemiset ensi kerralla. Päätimme hurauttaa vielä pehmiksille onnistuneen etapin kunniaksi. (Ja omaishoitaja huokaisi kiitollisena itsekseen: tämä oli juuri sellaista rohkaisua ja itsetunnon kohotusta Seniorille, jota olin hänelle kaivannut vuosien koronaerakoitumisen jälkeen.)

Seniorin omaishoitaja

Hei, nimeni on Sanna ja olen omaishoitaja. Olen muuttunut kiltistä tyttärestä nalkuttavaksi emännäksi. Käyn päässäni jatkuvaa taistelua huonon omantunnon ja terveen rajanvedon välillä. Miksen jaksa olla kärsivällinen ja palvella nätisti? Tehdä vastapalvelusta äidilleni, joka aikoinaan on antanut kaiken osaamisensa ja uhrannut 18+ vuotta elämästään saattaakseen minut turvallisesti maailmalle. Ehkä juuri siksi. Napanuora on venynyt ja paukkunut – ulkomaille asti – mutta onko se koskaan oikeasti katkennut? Mitä, jos yhä elämmekin tiedostamatonta symbioosia, josta kumpikaan ei saa riuhtaistua itseään irti, vaikka ehkä tahtoisikin?

Tytär vai hoitaja? Missä menevät rajani? Mikä on se paljon puhuttu oma elämäni, josta minun pitäisi osata pitää kiinni? Riittävätkö siihen ne hetket, jolloin livahdan ulos metsäkävelylle juttelemaan pikkulinnuille tai ihmettelemään pörriäisten aherrusta? Entä se, kun vetäydyn hetkeksi parvekkeelle opiskelemaan kreikkaa? Se on kieli, jota haluaisin oppia niin, että joku kaunis syksy vielä pääsisin takaisin sielunmaisemaani, hengähtämään kunnolla. Olisiko se omaa elämääni?

– Autatko vähän? Kun ei nämä minun kädet taas toimi!
– Yrititkö edes ensin itse? Tämä on oikein hyvää harjoitusta käsille – ja aivoille!
Samainen keskustelu toistuu meillä lähes päivittäin. Ja aina enemmän tai vähemmän epämiellyttävään äänensävyyn taholtani. Kuntouttavan otteen ja armeijakurin raja on häilyvä. Herra Parkinson livahti meille kylään yhdeksisen vuotta sitten ja asettui virallisesti talosiksi vuonna 2016. Nykyään hän vaikuttaa ottaneen jo isännän roolin. Yhdessä hajonneen olkapään ja muutaman muun perussairauden kanssa tämä herra tekee kaikkensa, jotta arkemme olisi mahdollisimman jähmeää ja vaivalloista.

Miksi puhun monikossa? Enhän ole äitini, eikä hän minä. Se, mikä äidiltä jää tekemättä ja kykenemättä, kaatuu minulle. Ja sitten, kun itse kompastun, jää kaikki lojumaan, kunnes taas jaksan kömpiä ylös ja tarttua toimeen. Mikset delegoi? Hyvä kysymys. Kenelleköhän? Veljeni perhe asuu kyllä lähellä – heidän perässään muutimmekin tänne vieraille seuduille – mutta en heitä kiireisiä ole juuri kehdannut vaivata. Kehdata on meillä yhtä kuin viitsiä. Kotihoidolle? Siivoojalle? En ole tähän päivään mennessä vielä keksinyt, mitä asioita arjestamme pystyisin sujuvasti ulkoistamaan. Avuntarpeet kun tulevat kovin satunnaisesti ja tipoittain, (onneksi) lyhyitä aikoja kerrallaan.

Ammattijärjestäjälle olisi tässä huushollissa kyllä tarvetta, kun kokonaisen omakotitalon kalusteet, muistot ja perut on ahdettu 3–4 h + k:öön. Alun perin taka-ajatuksemme lienee ollut, että yhteiselomme saattaisi olla vain väliaikaista. Tuntuu kuitenkin täysin absurdilta maksaa jollekulle ulkopuoliselle siitä, että hän istahtaa äidin viereen päiväkausiksi, ottaa laatikoista yhden tavaran kerrallaan ja kysyy, talletetaanko tämä seinälautanen (Lontoosta vuodelta 1987) tai tarvitsetko tätä tanssihametta vielä (hametta, jonka helmat hulmusivat tanssilavoilla kolmekin iltaa viikossa, kun viejänä ei ollut vielä herra Parkinson). Entinen, menetetty, sijaan tullut. Tavaroiden mukana kulkee nostalginen filminauha. Ei helppo rasti.

Jotta kirjoitukseni täyttäisi sitoutumattomuuden kriteerit, siteeraan jakeen sijasta vanhaa karjalaista sanontaa, jonka voimin tämä matriarkaattimme pyörii jo ainakin kolmatta sukupolvea: ”Ilo pintaa, vaik syvän märkänis!” Onneksi osaamme vielä nauraa sekä yhdessä, toisillemme että herra Parkinsonille, joka yhdessä lääkityksen kanssa lähettelee entisen lavatanssijan jalkoihin mitä erikoisimpia koreografioita.
– Ei mene hyvin sinullakaan! naurahtaa äiti myötätuntoisesti, kun keski-iän vaivat riepottelevat omaishoitajankin kehoa vähän sieltä sun täältä.

Vaikka meillä toistemme lähellä tuppaakin olemaan kovin lyhyet sytytyslangat, olemme molemmat onneksi myös nopeita sammumaan. Pidämme huolen siitä, ettemme koskaan anna auringon laskea vihamme yli. Voi kunpa omaksuisin vielä joskus rakkaan edesmenneen pappani (äidinisä) kauniin iltarutiinin: Tämä kahden muistisairauden kanssa elänyt vanhus jaksoi joka ilta hiipiä äidin (omaishoitajatytär!) luo, kiitti kaikesta ja toivotti kauniita unia. Sama kiitollisuus jatkui palvelutalossa, jossa papan rollaattori odotti iltaisin sängyn vieressä pakattuna ja valmiina ”lähtöön”, ja sängystä kuului:
– Kiitos kaikesta ja hyvää yötä!

Herra Parkinson on tullut jäädäkseen. Mutta me voimme valita, annammeko hänen olla renki vai isäntä kodissamme. Tunnustan: olen sortunut leikkimään äitiä äidilleni. Yritänkin nyt opetella uudestaan olemaan tytär. En sairaan kiltti tytär, vaan aikuinen tytär. Ja omaishoitaja. Oma elämäni tulee jatkossakin tiiviisti kietoutumaan läheiseni elämään niin kauan kuin saman katon alla asustelemme. Eikä se haittaa, kunhan muistan, että kumpikin elämä on yhtä tärkeä ja arvokas.
– Autatko vähän, kun nämä housut eivät taas oikein nouse ylös asti?
Ja seuraavaksi laittamaan lounasta pöytään.

Kirjoittaja on FM, äitinsä sivutoiminen sopimusomaishoitaja ja osa-aikainen yhdistysavustaja, joka tasapainottelee eri rooliensa välillä ja oppii matkalla aina jotakin uutta ihmisyydestä ja itsestään.

Blogi

Leppoisaa kesää!

Kiitollinen

Myöhäiskasvatusta

Pikakuntoutusta

Hämmentynyt potilas

Kuntouttava ote jatkuu

Löydätkö 10 eroavaisuutta?

Virvon varvon tuoreeks terveeks

Maksaisitko vuosilomasi pitämisestä?

Kun kunto romahtaa – monisairas lääkkeiden saatavuusongelmien armoilla

Erottamattomat?

Omaishoitajan vastaanotolla

Ystävyyttä läpi vuosikymmenten – Seniori muistelee

Omaishoitajan monet roolit, osa 3

Mitä sinulle kuuluu?

Samassa muodissa

Ruisleipä, polkupyörä ja yöpaita

Ei vauhtia mutta vaarallisia tilanteita

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Omaehtoisuutta tukemassa

Omaishoitajan monet roolit, osa 2

Tasapainottelua

Omaishoidon myyttejä murtamassa29.11.2023

Myytti 1: Omaishoitosopimuksesta ei pääse eroon

Seniorin yksinhuoltaja

Omaishoitajat monet roolit, osa 1

Salapoliisi

Työ + omaishoito = ?

Nukkuja vai kukkuja?

10 merkkiä, joista tiedät olevasi jo tukevasti keski-iässä

Linnunlaulua ja dosettihaasteita

Ympäri käydään ja yhteen tullaan – Kun neliöt käyvät ahtaiksi

Lammastarhassa opittua

10 kirjainta, alkaa O:lla ja päättyy O:hon

Kuntouttava ote lipsuu

Vieras valepuvussa?

Sienisalapoliisi uutta lajia etsimässä

Omaishoitajan hengähdyshetki

Uusia elämänvaiheita

Anonyymin Omaishoitajan tunnustuksia

Omaishoidon myyttejä murtamassa
29.11.2023