Elokuu 2023

Näin viime yönä varsin terapeuttisen unen: Olin henkilökohtaisen kirjoitusvalmentajan opissa. Ensimmäinen tehtäväni oli kirjoittaa jostakin kokemastani tapahtumasta tai hetkestä, mutta ainoastaan myönteiseen sävyyn. Kimpaannuin unessa ja protestoin valmentajalleni, miten voisin kirjoittaa mitään kokonaan positiivista, kun minulle jatkuvasti sattuu vastoinkäymisiä.

Viisas valmentajani sai minut kuitenkin lauhtumaan, ja pian huomasin muistelevani, kuinka olin (muka) päässyt todella pitästä aikaa kylpylään ja vielä mukavassa seurassa. Tartuin kynään ja aloin kuvailla, kuinka kevyt ja rentoutunut olo siitä tuleekaan, kun antautuu veden kannateltavaksi.

Mielenkiintoista! Oikeassa elämässä siitä taitaa olla jo viitisentoista vuotta, kun viimeksi olen missään kylpylän tapaisessakaan vieraillut. Järveenkin kykenin pitkästä aikaa viimeksi vuosi sitten. Vesi ja varsinkin järvivesi tuntuu olevan minulle niin tärkeä elementti, että se hiipii uniini tuon tuosta.

Kesällä otin ja lähdin viettämään hetkisen omaa aikaa yksin – en tosin järvenrannalle, mutta huviajelulle kuitenkin. Sain matkalla oivalluksen. Seisoin isojen koivujen katveessa herkuttelemassa pehmiksellä, kun yhtäkkiä tajusin, että, hei, täällähän on todella hiljaista. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut äänettömyyttä; satunnaisia autojen ja ihmisten ääniä kuului kyllä taustalla.

Tuuli sai tuuhealatvaiset koivut suhisemaan niin rentouttavasti, että ymmärsin äänen olevan juuri sellaista valkoista tai vaaleanpunaista kohinaa, jota kaupitellaan taustaääneksi ja unimusiikiksi stressaantuneille kaupunkilaisille. Vähällä oli, etten kaivanut puhelinta esiin ja nauhoittanut itselleni koivujen kohinaa nukkumatin avuksi.

Jos siis näette Paavolan suunnalla yksinäisen omaishoitajan töröttämässä keskellä parkkipaikkaa puiden latvoja tuijotellen, niin ei hätää, se olen vain minä lataamassa akkujani.

Millainen on sinun lempipaikkasi hengähtää hetki omaishoidon lomassa?

Seuraavan kerran, kun kynäni uhkaa jäädä kiertämään negatiivista kehää, taidankin kokeilla jotakin uutta ja suunnata Sveitsin supan pohjalle rauhoittumaan.

Seniorin omaishoitaja

Lähisuvussamme jännättiin juuri Juniorin astumista koulutielle. Samoihin aikoihin Seniorimmekin oli jännän äärellä: hän oli aloittamassa päiväkerh… korjaan, toimintakerhon. Oli hommattu kerhotossut, tilattu nimikointitarroja, nimikoitu kävelykeppi ja mopo (= rollaattori), pakattu reppu ja arvottu, tarvitsisiko pakata varavaatteitakin.
– Mie olen siellä varmaan kaikista hupin, kun en taida päästä edes tuolista ylös, arkaili Seniori.
Lohdutin, että siellä on kolme mukavaa ja avuliasta ohjaajaa ja monenkuntoisia kerholaisia, hyvin sinä pärjäät.

Iltapäivällä vastassa oli iloinen kerholainen porkkanatahra paitansa rinnuksessa. (Muistilappu omaishoitajalle: Pakkaa reppuun ruokalappu ja kerro siitä ohjaajille.) Päivä oli mennyt hienosti, ja apujaan olivat tarjonneet sekä ohjaajat että ketterin kerhotovereistakin. Ihmettelin vähän Seniorin painunutta ääntä, kun hän tyytyväisenä kertoili päivänsä kulusta.
– No mie lauloin! Ja pärjäsin tietokilpailussakin. Vähän kyllä hävetti, kun taisin vastata aina liian nopeasti.

Ohjaaja saattoi Seniorin autolle. Huikattiin kiitokset ja näkemiset ensi kerralla. Päätimme hurauttaa vielä pehmiksille onnistuneen etapin kunniaksi. (Ja omaishoitaja huokaisi kiitollisena itsekseen: tämä oli juuri sellaista rohkaisua ja itsetunnon kohotusta Seniorille, jota olin hänelle kaivannut vuosien koronaerakoitumisen jälkeen.)

Seniorin omaishoitaja

Hei, nimeni on Sanna ja olen omaishoitaja. Olen muuttunut kiltistä tyttärestä nalkuttavaksi emännäksi. Käyn päässäni jatkuvaa taistelua huonon omantunnon ja terveen rajanvedon välillä. Miksen jaksa olla kärsivällinen ja palvella nätisti? Tehdä vastapalvelusta äidilleni, joka aikoinaan on antanut kaiken osaamisensa ja uhrannut 18+ vuotta elämästään saattaakseen minut turvallisesti maailmalle. Ehkä juuri siksi. Napanuora on venynyt ja paukkunut – ulkomaille asti – mutta onko se koskaan oikeasti katkennut? Mitä, jos yhä elämmekin tiedostamatonta symbioosia, josta kumpikaan ei saa riuhtaistua itseään irti, vaikka ehkä tahtoisikin?

Tytär vai hoitaja? Missä menevät rajani? Mikä on se paljon puhuttu oma elämäni, josta minun pitäisi osata pitää kiinni? Riittävätkö siihen ne hetket, jolloin livahdan ulos metsäkävelylle juttelemaan pikkulinnuille tai ihmettelemään pörriäisten aherrusta? Entä se, kun vetäydyn hetkeksi parvekkeelle opiskelemaan kreikkaa? Se on kieli, jota haluaisin oppia niin, että joku kaunis syksy vielä pääsisin takaisin sielunmaisemaani, hengähtämään kunnolla. Olisiko se omaa elämääni?

– Autatko vähän? Kun ei nämä minun kädet taas toimi!
– Yrititkö edes ensin itse? Tämä on oikein hyvää harjoitusta käsille – ja aivoille!
Samainen keskustelu toistuu meillä lähes päivittäin. Ja aina enemmän tai vähemmän epämiellyttävään äänensävyyn taholtani. Kuntouttavan otteen ja armeijakurin raja on häilyvä. Herra Parkinson livahti meille kylään yhdeksisen vuotta sitten ja asettui virallisesti talosiksi vuonna 2016. Nykyään hän vaikuttaa ottaneen jo isännän roolin. Yhdessä hajonneen olkapään ja muutaman muun perussairauden kanssa tämä herra tekee kaikkensa, jotta arkemme olisi mahdollisimman jähmeää ja vaivalloista.

Miksi puhun monikossa? Enhän ole äitini, eikä hän minä. Se, mikä äidiltä jää tekemättä ja kykenemättä, kaatuu minulle. Ja sitten, kun itse kompastun, jää kaikki lojumaan, kunnes taas jaksan kömpiä ylös ja tarttua toimeen. Mikset delegoi? Hyvä kysymys. Kenelleköhän? Veljeni perhe asuu kyllä lähellä – heidän perässään muutimmekin tänne vieraille seuduille – mutta en heitä kiireisiä ole juuri kehdannut vaivata. Kehdata on meillä yhtä kuin viitsiä. Kotihoidolle? Siivoojalle? En ole tähän päivään mennessä vielä keksinyt, mitä asioita arjestamme pystyisin sujuvasti ulkoistamaan. Avuntarpeet kun tulevat kovin satunnaisesti ja tipoittain, (onneksi) lyhyitä aikoja kerrallaan.

Ammattijärjestäjälle olisi tässä huushollissa kyllä tarvetta, kun kokonaisen omakotitalon kalusteet, muistot ja perut on ahdettu 3–4 h + k:öön. Alun perin taka-ajatuksemme lienee ollut, että yhteiselomme saattaisi olla vain väliaikaista. Tuntuu kuitenkin täysin absurdilta maksaa jollekulle ulkopuoliselle siitä, että hän istahtaa äidin viereen päiväkausiksi, ottaa laatikoista yhden tavaran kerrallaan ja kysyy, talletetaanko tämä seinälautanen (Lontoosta vuodelta 1987) tai tarvitsetko tätä tanssihametta vielä (hametta, jonka helmat hulmusivat tanssilavoilla kolmekin iltaa viikossa, kun viejänä ei ollut vielä herra Parkinson). Entinen, menetetty, sijaan tullut. Tavaroiden mukana kulkee nostalginen filminauha. Ei helppo rasti.

Jotta kirjoitukseni täyttäisi sitoutumattomuuden kriteerit, siteeraan jakeen sijasta vanhaa karjalaista sanontaa, jonka voimin tämä matriarkaattimme pyörii jo ainakin kolmatta sukupolvea: ”Ilo pintaa, vaik syvän märkänis!” Onneksi osaamme vielä nauraa sekä yhdessä, toisillemme että herra Parkinsonille, joka yhdessä lääkityksen kanssa lähettelee entisen lavatanssijan jalkoihin mitä erikoisimpia koreografioita.
– Ei mene hyvin sinullakaan! naurahtaa äiti myötätuntoisesti, kun keski-iän vaivat riepottelevat omaishoitajankin kehoa vähän sieltä sun täältä.

Vaikka meillä toistemme lähellä tuppaakin olemaan kovin lyhyet sytytyslangat, olemme molemmat onneksi myös nopeita sammumaan. Pidämme huolen siitä, ettemme koskaan anna auringon laskea vihamme yli. Voi kunpa omaksuisin vielä joskus rakkaan edesmenneen pappani (äidinisä) kauniin iltarutiinin: Tämä kahden muistisairauden kanssa elänyt vanhus jaksoi joka ilta hiipiä äidin (omaishoitajatytär!) luo, kiitti kaikesta ja toivotti kauniita unia. Sama kiitollisuus jatkui palvelutalossa, jossa papan rollaattori odotti iltaisin sängyn vieressä pakattuna ja valmiina ”lähtöön”, ja sängystä kuului:
– Kiitos kaikesta ja hyvää yötä!

Herra Parkinson on tullut jäädäkseen. Mutta me voimme valita, annammeko hänen olla renki vai isäntä kodissamme. Tunnustan: olen sortunut leikkimään äitiä äidilleni. Yritänkin nyt opetella uudestaan olemaan tytär. En sairaan kiltti tytär, vaan aikuinen tytär. Ja omaishoitaja. Oma elämäni tulee jatkossakin tiiviisti kietoutumaan läheiseni elämään niin kauan kuin saman katon alla asustelemme. Eikä se haittaa, kunhan muistan, että kumpikin elämä on yhtä tärkeä ja arvokas.
– Autatko vähän, kun nämä housut eivät taas oikein nouse ylös asti?
Ja seuraavaksi laittamaan lounasta pöytään.

Kirjoittaja on FM, äitinsä sivutoiminen sopimusomaishoitaja ja osa-aikainen yhdistysavustaja, joka tasapainottelee eri rooliensa välillä ja oppii matkalla aina jotakin uutta ihmisyydestä ja itsestään.

Elokuu 2023

Omaishoitajan hengähdyshetki

Uusia elämänvaiheita

Anonyymin Omaishoitajan tunnustuksia