Huhtikuu 2024

Kiitollinen

30.4.2024

Uusia menopelejä

No niin, nyt on ensimmäinen pyörätuoliretki heitetty ja uusi menopeli hyväksi havaittu. Päätimme aloittaa ajoharjoittelun väljissä sisätiloissa ja suunnistimme paikalliseen kauppakeskukseen. Ensi metreillä varoittelin ohikulkijoita parkkihallissa, että olemme ensiajelulla, eikä minulla ole ajokorttia – eikä jarruja.

Mutkat menivätkin ihmeen sujuvasti, mutta heti ensimmäisessä hississä arvioin yhdistelmämme pituuden karkeasti väärin ja tömäytin Seniorin kengänkärjet kevyesti hissin takaseinään. Hups! Onneksi ei sattunut.

Pitkällä käytävällä kyselin, eihän ala huimata, mennäänkö liian lujaa, mutta kyydistä kuului vain hihkaisu: ”Vauhtia, vauhtia!” Yllätyin. Ei ole Seniori parka kyennyt vuosikymmeniin edes pyörän satulaan maisemia katselemaan, joten hänen silmänsä ihan säihkyivät, kun hän pääsi pitkästä aikaa kokemaan vauhdin hurmaa.

Ensimmäiseksi kurvasimme paljasjalkakenkäkauppaan. Yleensä kenkien shoppailu on molemmille yhtä tuskaa, mutta nyt oli pehmeä istuin alla ja liikkeessä avulias myyjä – hoitoalan ihmisiä kuulemma – joten kaikki kävi kivuttomasti.

Seniori tykästyi vaaleisiin nahkakenkiin, joiden kullanhohtoiset kukat kimaltelisivat kilpaa auringon kanssa. Vuosikaudet liian ahtaisiin lesteihin sullotut varpaat ja jalkaterät saisivat nyt astuessa levitä luonnollisiin asentoihinsa. Ties vaikka tasapaino sekä etukeno ryhtikin alkaisivat korjautua, kun ei ole kantapään alla koroketta. Hinnan kuuleminen kyllä kirpaisi, mutta vastalauseita ei tullut, ja kaupasta lipui ulos tyytyväinen matkustaja paitaansa soinnutettu pinkki kenkäkassi sylissään.

Tekniikan päivitystä

Pienen varikkopysähdyksen jälkeen suunnistimme kodinkoneliikkeen alennusmyyntiin noutamaan uutta tietokonettani. Edellinen kannettavani oli palvellut uskollisesti ainakin kymmenen vuotta, kunnes tekniikka ajoi sen ohi. Viimeisen vuoden ajan olin saanut kirjoittaa tukevanäppäimistöisellä työkoneella, jonka laina-aika oli tulossa päätökseensä.

Yleensä tykkään vertailla ja vatvoa ennen kuin teen pakollisia ja minulle isoja investointeja, mutta nyt olin ehtinyt vain esittää myyjälle joitakin toiveita ja käyttöesimerkkejä tulevalle työkalulleni. Erinäisten, itsestäni riippumattomien, sähläysten ja käänteiden jälkeen sain katsella, kuinka asentaja-myyjä veti pahvilaatikosta esiin uuden, valmiiksi asennetun työkaverini. Hengähdin ääneen, kun sen väri paljastui; noin kaunista en olisi itse varmaan osannut edes valikoida.

En usko sattumiin vaan johdatukseen. Minulle löytyi lopulta lähes 340 euron alennuksen kera näppärä ja tehokas monitoimikone, jossa on myös kosketusnäyttö. Piirtokynän avulla pääsen toteuttamaan orastanutta haavettani alkaa opetella tuunailemaan sarjakuvia. Hiiren avulla väkertämäni puhekuplat saavat nyt jäädä historiaan. ”Siinä on nyt sinulle konetta pitkäksi aikaa”, totesi toinenkin myyjä. En kehdannut tunnustaa, kuinka pitkä kumppanuus meillä oli ex-koneeni kanssa.

Merkkiuskollisuutta

Viikonlopun lisäalekampanjan houkuttelemana päätin vielä päivittää Seniorin uskollisen puhelimen. Äitienpäivälahjaksi vähän etukäteen. Varoittelin kyllä, että entisenlaiseen akunkestoon tuskin nykylaitteilla päästään. Seniorin linnunlaulut kaikuvat lähes seisemän vuotta vanhasta lahjapuhelimesta. Viime vuoden puolella Seniori alkoi valitella, että laitteesta meinaa alkaa akku hiipua, kun joutuu lataamaan kaksi kertaa viikossa. Naurahdin lataavani omaani kaksi kertaa päivässä.

Päädyimme samaan merkkiin kuin entinen puhelin, jossa on tuttu hälytysnappi ja jonka muutkin toiminnot ovat jo Seniorilla selkäytimessä. Muistitestistä tuli onneksi ihan ok tulos, eikä neurologinkaan mielestä ole mitään syytä huoleen. Yhden lääkkeen poisjättö on selkeästi kirkastanut ajatusta.

Simpukkapuhelin sujahtaa kätevästi sekä olkalaukkuun että puhelinlaukkuun, eikä hälytä vahingossa. Uudesta puhelimesta näkyy lisäksi heti kannesta, kuka soittaa. Vielä emme ehtineet käyttöönottaa laitetta, mutta toivomme, että siinä olisi yksi muistipaikka lisää päivittäisille lääkehälytyksille.

Helppoa matkantekoa

Kodinkoneliikkeestä parkkihalliin matkatessamme olimme varmaan aikamoinen näky. Seniorin hoitotarvikereppu roikkui pyörätuolin selän takana kahvoissa, omaa tietokonereppuani kannoin selässäni. Kenkäkassi, oma reppuni ja uusien laitteiden kassit eivät mahtuneet Seniorin syliinkään, joten raahasin niitä toisessa kädessäni ja toisella työntelin pyörätuolia tangosta, jota ei ole kai tarkoitettu muuhun kuin työntökahvojen tasapainottamiseen. Seniori piti kädessään kolapulloa, jolla korvasimme väliin jääneen päiväkahvin. Tällä kertaa pääsimme perille hissillä ilman kolareita.

Autossa kyselin, oliko ollut helpompi reissu, kun ei heittänyt päässäkään eikä uuvuttanut niin kuin rollaattorin kanssa.

– No oli helppoa!

Äänensävy oli hieman anteeksipyytelevä.

– Ai vähän liiankin helppoa?
– No niin… Ja ihan pelottaa se kotiinmeno.
– Ai miten niin?
– Nokun se alkaa heti kotiovella taas se sama: ”Pese kädet! Älä koske siihen ja siihen. Mene pesulle ja vaihda housut.” Ja niin edelleen ja niin edelleen…

Aina ei voi voittaa. Yritin kyllä hillitä tällä kertaa kotiintulorutiinejani. Tosin suuntasin itse heti tilaisuuden tullen suihkuun. Nyt tiedän, että kuormajuhdan osuus vaatii huomattavan kevyttä vaatetusta.

Itse pyörätuoli rullasi kyllä niin kevyesti, että aloin jo visualisoida itseäni työntelemässä Senioria ja isoa matkalaukkua Helsingin mukulakivikaduilla kohti laivaterminaalia. Siitä on jo vuosia aikaa, kun pari kertaa vuodessa seilailimme Helsingin ja Tukholman väliä. ”Ilmaiset” lahjakorttiristeilyt ja parin euron kaukobussiliput taitavat kyllä nekin olla jo historiaa.

Kiitos!

Haluamme lopuksi Seniorin kanssa kiittää uskollisia lukijoitamme ja rinnallakulkijoitamme! Määräaikainen työsuhteeni päättyy ja blogin julkaisutahti hiljenee nyt huhtikuun lopussa. Vuosi on hujahtanut ihan huomaamatta. Saatamme kyllä jatkossakin kirjoitella blogiin kuulumisiamme, mutta epäsäännöllisesti. Eiköhän meille edelleen satu ja tapahdu kaikenlaista, luulen.

Kannustammekin nyt kaikkia omaishoitajia tarttumaan rohkeasti kynään tai näppäimistöön! Blogi on avoinna, ja kuulisimme mieluusti myös etäläheishoivaajien sekä lasten omaishoitajien kokemuksia värikkäästä arjestaan.

Lämmin kiitos Hyvinkään Omaishoitajat ry:n kotoisan mukaville vapaaehtoisille, erityisesti puheenjohtaja Ari-Pekalle, sekä korvaamattomalle työkaverilleni, viestintävastaavalle ja blogin julkaisusta vastaavalle Pialle. Erityiskiitokset OmaisOivan Minnalle ja Päiville aivan mahtavasta työilmapiiristä, verrattomasta joustavuudestanne ja kannustuksestanne – olen oppinut teiltä hurjasti! Vielä jäi ideoita toteuttamattakin, joten yhteistyö jatkuu toivottavasti vielä pitkään. Ja vertaisryhmistä en kyllä hevin luovu – olette henkireikäni. Nähdään ja kuullaan jatkossakin! Iloista vappua ja kaunista alkukesää toivottavat

Sanna ja Seniori

Myöhäiskasvatusta

24.4.2024

Varmistelua

Talvipakkasilla kävimme seuraavan keskustelun:

– Käynnistyyköhän auto aamulla, jos lämmitystolpan sulake olikin taas hajalla? En ehtinyt jäädä viereen seisomaan ja vahtimaan, käykö kello.
– Hmm… Kyllä kai…
– Eikun sinun piti sanoa: ”Kyllä varmasti!” Sie olet vanhempi ja sinun tehtäväsi on vakuuttaa, että kaikki menee hyvin – vaikkei menisikään! Arvaas, miksen isompana enää huolinut sinua mukaan edes laulukeikoille? Pappa käytti aikoinaan minut viulu- ja pianotutkinnoissakin. Sie sanoit: ”Toivon parasta – ja pelkään pahinta.” En ole koskaan ymmärtänyt tuota pessimisti ei pety ‑asennetta.

Noin vartin myöhemmin.

– Meneeköhän tämä nyt pieleen, jos teen näin...?
– Ei kai… Ei varmaankaan… EI! Valitse noista!
– Heh, ai sie alat oppia! Tuo oli hyvä: ”Valitse itse!”

En nykyään enää juuri kysele Seniorilta varmistusta asioihin, vaan olen oppinut olemaan suurimman osan ajasta aikuinen ja ottamaan vastuun omista valinnoistani. Välillä vain tuntuu, että joudun olemaan talossa se ainoa aikuinen.

Ei varmaan

Jos joku kurkkaisi eteiseemme talvisena kerhoaamuna, voisi hän luulla tulleensa pikkulapsiperheen kotiin. 

– Hanskat käteen!
– Ei tällä välillä tarvita.
– Kyllä tarvitaan. Siellä on kylmä, ja sitten sulla on sormet taas ihan valkoiset, jos taksi on myöhässä tai käy jotain muuta yllättävää. Käänny, niin pannaan hattu päähän.
– Ei varmaan panna!
– Ai kun menee tukka sekaisin? No hupun panet ainakin. Ja sitten et näe kunnolla sivulle. Mie laitan tämän hatun tänne rollaattorin kassiin, jos teillä on vaikka ulkoilua tänään.

Kaulahuivin käytöstäkin meillä taisteltiin vuosia, mutta nykyään selitykseni on mennyt jo läpi: Huivi on paljon nopeampi pesaista kuin pinttyneet takinkaulukset. Minun mielikseni ohut huivi kelpaa jo neulepaidankin kanssa. Aiemmin kaikki kaulaa vasten olevat vaatteet ahdistivat. Mietin jo ääneen, etten ainakaan ole kuullut, että Seniori olisi syntynyt napanuora kaulansa ympärille kietoutuneena. Pehmeää peittoakaan ei saa nostaa kaulaan asti. Niin kuulemma ahdisti pappaakin.

Itsemääräämisoikeuksia tallotaan tällä tontilla siis surutta. Omaishoitajallakin täytyy olla oikeus kieltäytyä turhasta pyykinpesusta. Ja itseaiheutettujen kylmettymisten jälkiseuraamusten hoito se vasta turhauttavaa onkin. Suomen oloissa autoilijallakin täytyisi aina olla lämmintä vaatetta varalla, oli matka kuinka lyhyt tahansa. Ja näköjään vielä näin huhtikuun lopullakin, kun vilkaisen ulos pyryyn ja kinoksiin.

Sukupolvihyppy

Äidinäiti yritti aikoinaan opettaa minulle, kuinka tärkeää oli olla ”napakasti päällä”, kun lähdetään ”pallistelemaan” kaupungille [= kävelemään hissukseen ja katselemaan näyteakkunoita – lähinnä vaatekauppojen ikkunoita]. Mamma saattoi ystävällisesti nykäistä takinhelmaani suoraksi, näyttää kuinka kaulus käännetään takaa puoliksi pystyyn ja kehotti suoristamaan ryhdin, jotta tulee nätti ja ylväs ulkomuoto.

Mamma parka katselee varmaan pilvenreunalta ja pyörittelee päätään resuiselle ja rupsahtaneelle nykyulkomuodolleni. Ollessani liikenteessä joko raahaan tietokonereppua ym. työnyssäköitä ja painavia ostoskasseja tai nostelen kuraista rollaattoria ja talutan Senioria. Olkalaukut sekä näpsäkät kaupunkivaatteet ja korkokengät saavat odotella kaapeissaan otollisempia aikoja. Tosin tuskin mahtuvat enää päälle.

Vaikea varmaan uskoa, mutta opiskeluaikana kuljin Seniorin saksalaisilla kaavoilla taidokkaasti ompelemissa hameissa, jakkupuvuissa ja takeissa – yleensä vähintään vuoden kotimaan muodista edellä. Olipa minulla kunnon tolppakorkonilkkuritkin aikana, jolloin ne eivät vielä olleet rantautuneet Suomeen. Vitsailen, että ne olivat niitä aikoja, kun olin vielä nuori, nätti ja naiivi. Nyt olen enää naiivi. Imeytymishäiriö takasi sutjakan ulkomuodon, mutta vaati jatkuvia varikkopysähdyksiä, varsinkin joka ruokailun jälkeen. Ei ihme, jos olin tuolloin jo tietämättäni aneeminen.

Mammalta saamani koulutuksen taisin ottaa ihan kiltisti vastaan, mutta odottakaas, kun Seniori erehtyy joskus huomauttamaan, että paidan- tai takinhelmani on huonosti. Silloin näen heti punaista:

– Ihan sama, kunhan ei pylly paista, nyt mennään!

Onkohan tälle ilmiölle olemassa ihan psykologinen selitys? Vanhempien ja aikuisten lasten välillä toisen ulkomuotoon puuttuminen on moukkamaista, mutta isovanhemmille moinen sallitaan? Tai ehkä neljättä käskyä on helpompi noudattaa isovanhempien kuin omien vanhempien kohdalla. Menestystä ja pitkää ikää ei taida nykykäytökselläni olla tiedossa.

Mallioppimista

Olette varmaan jo blogia seuratessanne päivitelleet, miten epäkunnioittavasti puhuttelen ja kohtelen omaa äitiäni. Onneksi niin ei aina ole ollut. Olin hyvin (lue: liian) kiltti lapsi ja nuori, joka ei hyppinyt silmille, joka kaipasi opettajiltakin kunnon auktoriteettia, availi heille kohteliaasti ovia ja joka teititteli ikääntyneitä. Taisin purkaa patoutumiani soittamiseen ja laulamiseen, seurakuntatouhuihin, poikamaisen vauhdikkaaseen laskettelutyyliini sekä pitkiin keskustelukävelyihin kavereitteni kanssa.

Yli kymmenen vuotta sitten kävimme keskustelua Seniorin tyylistä ilmaista ohjeita minulle, aikuiselle lapselle. Toivoin konditionaalia ja lempeämpää äänensävyä.

– Ei sitä ollut töissäkään aikaa alkaa -isitellä; ohjeiden piti olla lyhyitä ja selkeitä.
– Joo, mutta nyt ollaankin kotona eikä erityisluokalla.

Niin makaa kuin petaa.

Mamma, joka tykkäsi yhtä paljon muistilistoista kuin minä, oli teipannut keittiönsä yläkaapin oven sisäpuolelle listan, jonka otsikkona oli ”Muista”, ja alle tuli perusmuodossa ”ostaa perunoita”, ”tilata hammaslääkäri”, ”lähettää Sannalle lehtileike” jne. Mamma tapasi kirjoitella minulle kirjeitä ja viitata ”viisaampien kirjoituksiin”, joita hän leikkeli sanoma- ja aikakauslehdistä. Myös tuttavilta kuullut terveys- ja ravitsemusvinkit olivat kirjeiden vakiosisältöä.

Minulle periytyi vaivihkaa mamman tapa käyttää perusmuotoisia verbejä, mutta olen onnistunut siirtämään tavan myös puhuttuun kieleen. Konditionaaleja ei heru, kun komennan: ”Ja sitten syömään: Ottaa matala lautanen, haarukka ja veitsi. Jääkaapin alahyllyltä murekerasia ja muussia. Varoa kippaamasta avointa tomaattirasiaa. Laittaa rätti kaulaan [ruokalappu eli Seniorin kielellä äidin kulta], ei ajaa päälle [sotkea vaatteille] niitä punajuuria.”

Jälkimurroksessa

Tuuletettuani viime vuoden puolella jälleen kerran ilmaa kotona Seniori tokaisi osuvasti:

– Ei vain olisi uskonut, että meidän niin ihanasta murkusta kasvaa tuollainen hirviö!
– No mietipä, miksi!

Seniori oli autuaan pihalla syystä, johon minä:

– En nyt ala kyllä omaa äitiäni kasvattaa! Kirjakaappini on täynnä opuksia, joita saa lainata, jos vaikka valkenisi. Hashtag tunnelukot, #Kietoutuneisuus, #PelkoHäpeäKontrolli, #VertailemallaKasvattaminen, #TerveetRajat jne.

Enkä ole ainoa, jolle oman äidin hyvää tarkoittavat kommentit menevät suoraan ihon alle.

– Toinen Mattisen Martta [äidinäiti, nimi muutettu], tokaisi ärsyyntynyt Seniori kerran, kun toistin jälleen jotain mammalta oppimaani toimivaa rutiinia. Tunteekohan joku toinenkin enemmän hengenheimolaisuutta isovanhempaansa kuin tämän lapseen? Kuinka lähellä on liian lähellä?

Uusi kulkupeli

Talvi koettelee läheisiä ihmissuhteita, kun ollaan niin paljon neljän seinän sisällä. Onneksi pian maailma taas avartuu. Ehdin viimekertaisessa blogikirjoituksessani harmitella, että saimme vaihdossa huonomman lainarollaattorin jarruvikaisen tilalle. Uusvanha mopo haiskahtikin omituiselle eteisessä.

Viime viikolla kävi niin onnellisesti, että Apuvälinepalvelut olikin onnistunut jäljittämään entisen rollaattorimme, ja saimme se huollettuna ja kiiltävänä takaisin. Renkaatkin näyttivät aivan uusilta. Olen edelleen lapsellisen ilahtunut nähdessäni tutun menopelin luksuskasseineen nököttävän eteisessämme valmiina reissuun.

Toinen ilonaihe odottelee auton tavaratilassa lumien sulamista. Saimme nimittäin lainaan hienon, kevyehkön ja kokoontaittuvan pyörätuolin. Ensikosketuksemme ei sujunut kovin mallikkaasti, sillä kiireessä minulle oli lainattu aivan liian matalilla työntökahvoilla varustettu malli ilman säätövaraa. Onneksi minut päästettiin vielä palveluajan jälkeen neuvottelemaan asiasta, ja ystävällinen huoltomies löysi pyörätuoliin korkeussäädettävät kahvat. Nyt minun ei tarvitse hajottaa selkääni kulkemalla polvet koukussa Senioria kärrytellessäni. Farmarin paksiinkin tuoli menee litattuna heittämällä, kun työntää säätökahvat matalampaan asentoon. Takatalven väistymistä ja uusia aluevalloituksia odotellen teitä tervehtii

Seniorin omaishoitaja  

Pikakuntoutusta

17.4.2024

Seniorin sairaalaseikkailujen osa 3: Pari viikkoa sitten Seniori oli siis jälleen kaatunut kotona, kun vasen jalka petti alta. Olin toimittanut hänet ei-kiireellisellä ambulanssikyydillä Hyvinkään sairaalan yhteispäivystykseen. Erittäin levottoman ja lähes kokonaan valvotun yön jälkeen hän odotteli voipuneena jatkoa. Melkein vuorokauden makaaminen otti kuulemma yllättävän koville.

Päivystyksestä kuntoutukseen

Klo 10.45 sain Seniorilta tekstiviestin: ”– –lle [kuntoutuspaikan nimi] tänään.” Klo 13:n jälkeen soitin Seniorille, joka kertoi juuri tulleensa syömästä – kuntoutuspaikassa. Siirto olikin onnistunut nopeammin kuin uskoinkaan, ambulanssin kyydissä maaten. Seuraavalle päivälle oli jo ohjelmoitu sekä lääkärin että fysioterapeutin tapaaminen.

Iltapäivällä tekstailin hänelle labratuloksia. Vastineeksi sain viestin, että kuntosalille tarvitaan kunnon kengät. Hoitaja oli oikein painokkaasti ohjeistanut asiakasta, kun näki hänen kulkevan sisätossukoissaan.

Ilmeisesti kaikille ei ollut valjennut kyseisen asiakkaan saapuneen kuntoutukseen jalkavaivaisena päivystyspotilaana pelkät sisävaatteet yllään. Rollaattori oli annettu lainaan, ja heti kävi komento: ”Selkä suoraksi! Kävele. Kävele hitaasti. Hitaammin. Vielä hitaaaammin!” Parkinson kun panee välillä juoksuttamaan.

Ikävä yllätys

Ehdin jo alkaa pakkailla kotona vaatteita ja tavaroita kasaan sekä järjestellä kyytiä seuraavaksi päiväksi. Kunnon takatalvi oli yllättänyt autoilijat yöllä. Klo 16.06 kilahti tekstari: ”Kaksi kerrosta suljettu, norovirus kai! Kotiin? Ä”

Lähetin saman tien armeijatasoisen käskyn kotiutua välittömästi keinolla millä hyvänsä. En uskaltanut edes kuvitella, miten selviäisimme taudista, jonka vaatimiin ripeisiin liikkeisiin ja polviasentoihin ei meillä enää taivuta.

Olin ainoassa päivystyksestä tulleessa puhelussa ehtinyt varta vasten tiedustella, että eihän kuntoutuspaikassa vain ole todettu mitään tarttuvia virustauteja, kuten mahatautia. Ei kuulemma ollut ainakaan kuulunut mitään sellaista. No nyt sitten oli.

Kuntoutuksesta soitettiinkin pian minulle ja varmistettiin haluni kotiuttaa Seniori. Empaattinen hoitaja kertoi kuulleensa myös aikamoisia kauhutarinoita kyseisestä taudista ja ymmärtävänsä oikein hyvin päätöstämme. Huomautin, että potilaalla on vain sisävaatteet, eikä edes kenkiä mukanaan, jotteivät pistäisi häntä taksikyydillä takatalveen palelemaan, kun hänet oli ambulanssilla sairaaloihinkin tuotu.

Kotiutuu omalla vastuulla

Lähtöpäätöksen jälkeen muut hoitajat olivat kohdelleet Senioria kuin ilmaa. Kukaan ei ollut sanallakaan maininnut virusta. Kahden ylemmän kerroksen potilaat oli eristetty omiin huoneisiinsa, ja oletettiin, ettei alemmassa kerroksessa ole mitään tartuntavaaraa.

Seniorikin oli kuullut noroviruksesta vain sattumalta toisten kuntoutujien aulakeskustelussa. Poistuessaan kesken kuntoutuksen omalla vastuullaan hän joutui allekirjoittamaan vastuuvapautuslomakkeen, jossa ei ollut mainittu poistumissyytä. Lomake oli kuulemma sama kaikille, oli syy mikä tahansa.

Kyyti kotiin oli jo tilattu, mutta pukeutumis- ja pakkausapua herui ainoastaan tältä minullekin soittaneelta mukavalta hoitajalta. Pari muuta hoitajaa oli kyllä luvannut, että: ”Tullaan ihan kohta”, mutteivät koskaan saapuneet avuksi.

Lähtökiireessä Seniori oli ollut vähän jumissa, kun kädet eivät olleet taas totelleet pukeutuessa, ja hän joutui painamaan rannekkeensa hälytysnappia WC:ssä. Joku hoitajista oli kurkannut ovelta: ”No mitä nyt?” Oli tullut, antanut pienet avut ja lähtenyt saman tien pois.

Kotimatkalle takatalveen

Klo 17.22 sain jälleen tekstarin: ”Lähdimme!” Toivotin tervetulleeksi kotiin ja aloin purkaa juuri pakkaamiani hammasharja- ja vaatenyssäköitä.

Yllätykseni oli melkoinen, kun talomme pihaan kurvasikin tavallinen Kela-taksi eikä ambulanssi. Menin ulos pakkaseen vastaan, enkä ollut uskoa silmiäni, kun repsikan paikalla nökötti Seniori omissa sisävaatteissaan ja pörrötossuissaan. Oli kuulemma kävellyt tossusillaan autoon, kun pyörätuolia ei ollut saatavilla. Kipaisin hakemaan sisältä kengät ja puin ne hänelle hankalasti auton oven välistä. Taksissa oli ollut kuulemma ihan lämmin.

Talutin ilman apuvälineitä matkaan lähetetyn väsyneen potilaan sisälle ja ihmettelin kantamusten keveyttä. Mukaan pakkaamastani kassista oli käytetty omat vaipatkin. Lääkkeitäkin vaikutti olevan jotenkin oudon vähän, mutta oletin vain, että ne oli pakattu kassiin ilman pahvipakkauksiaan.      

Teimme pikaiset pesut ja desinfioinnit (tossut lensivät roskikseen) ja ristimme kätemme, että mahapöpöt olisivat jääneet sille tielleen. (Pyyntömme kuultiin, ja säilyimme ilman kyseistä vitsausta. Iso huh ja kiitos!)

Tarjoilin nälkäiselle reissaajalle myöhäisen päivällisen ja kysyin, mitä rouvalle saisi olla juotavaksi. ”Kaljaa!” totesi toinen absolutisti. Otti näköjään aika paljon päähän moinen seikkailu. Ruoan jälkeen nojatuolista kuului: ”Ihan kuin olisin ollut pidemmälläkin matkalla, kun niin uuvuttaa.”

Missä lääkkeet?

Sunnuntaina täyttelin tapani mukaan dosetteja ja totesin kauhukseni, että syövänestolääkettä ei löydykään mistään. Sitä saa apteekista ulos ainoastaan yhden purkillisen kerrallaan Kela-korvattuna, joten varasuunnitelmaa ei ollut. Muutenkin lääkelaukku tuntui jotenkin vajaalta.

Päivystyksessä Seniori oli saanut säilyttää omat lääkkeensä kassissaan sänkynsä päädyssä, mutta kuntoutuksessa henkilökunta oli ottanut kaikki lääkkeet talteen. Päivädosetin hän sai kuitenkin neuvottelujen jälkeen pitää kaulassaan roikkuvassa puhelinlaukussa. Kaikki hoitajat eivät kuitenkaan olleet tästä tietoisia.

Seniorille tuputettiin kuulemma päivälääkkeiksi kapseleita, joita otetaan ainoastaan yötä vasten. Nimi yölääkkeillä on muuten sama, mutta lopussa lukee Depot. Potilas joutui olemaan tiukkana, eikä suostunut syömään yölääkettä keskellä päivää.

Päivystyksessäkin potilaalta itseltään oli tentattu, mitä lääkettä aamupäivälokerossa ollut valkoinen pilleri olikaan. ”Eiköhän se ole hormonilääke syövänestoon”, oli Seniori ihan oikein muistellut. Vielä muutama viikko aiemmin hän ei olisi osannut vastata kysymykseen.

Kadonneiden lääkkeiden metsästystä    

Sunnuntaina ei vastattu puhelimeen kuntoutuskeskuksen neuvonnasta eikä päivystyksen antamasta kuntoutusosaston puhelinnumerosta. Olin jo ihmeissäni, kunnes tajusin soittaa takaisin samaan numeroon, josta mukava kuntoutuksen hoitaja oli minulle edellisviikolla soittanut.

Puheluun vastasi eri hoitaja. Kun kyselin, missähän kadonneet lääkkeet voisivat olla, sain vastaukseksi: ”Jaa-a, hyvä kysymys.” Kerroin, että lääkkeitä tarvitaan seuraavana päivänä, eikä niitä saa vielä apteekistakaan ulos lisää.

Miettiessäni, miten saamme lääkkeet kotiin, itse kun en ollut valmis ajamaan talvikelissä pitkää matkaa edestakaisin, sain jälleen saman vastauksen: ”Jaa-a, hyvä kysymys.” Meinasin jo alkaa hiiltyä, ja esitin toiveen etsiä lääkkeet mahdollisimman pian ja ilmoittaa minulle.

Vartin päästä soi puhelin ja iloinen ääni ilmoitti: ”Ne lääkkeet löytyivät!” No kappas, kun olisivat kokonaan hävinneet. Lääkelaukusta näet puuttuivat juuri harvinaisimmat ja hankalimmin saatavat lääkkeet, mm. juuri se erityisluvallinen sekä täysi paketillinen Parkinson-laastareita.

Kuulemma voisivat tehdä niin, että lähettäisivät lääkkeet taksilla meille kotiin, vaikka maanantaina. Pyysin saada lääkkeet heti sunnuntaina, kun niitä tarvittaisiin jo maanantaina, ja itse olisin silloin töissä. Pyyntööni suostuttiin, mutta tentattiin pariinkin otteeseen napakasti, että ymmärsimmehän varmasti, että kuljetus olisi sitten meidän vastuullamme. Heidän vastuunsa lääkkeistämme päättyisi siihen hetkeen, kun he luovuttaisivat lääkkeet Kela-taksin kuljettajalle.

Ymmärsin kyllä, mutta otti pattiin viikon ainoan ”vapaapäiväni” pilaantuminen. Oli turhauttavaa selvitellä toisten mokia ja kytätä taksia, joten tein vastakysymyksen: ”Ymmärrättehän tekin, että lääkkeiden pakkaaminen kotiutujan matkaan ei voi mitenkään olla omaishoitajan vastuulla, kun en ole edes käynyt paikan päällä, eikä varsinkaan kotiutuvan potilaan itsensä vastuulla?”

Sain ongittua vielä pahoittelut tapahtuneesta. Kysymykseeni norovirustilanteesta kyseisellä osastolla sain vastaukseksi ainoastaan: ”Ei ole suljettu.”

Vastuullisempi ote naapurissa

Samana viikonloppuna satuin iltakävelylläni kulkemaan naapurin hoivakodin ohi. Lasioveen oli teipattu lappu: ”Hei, – –ssa [hoivakodin nimi] on havaittu – –virusta!” Näin toimii vastuullinen taho, joka tiedottaa taloon tulevia jo viimeistään ulko-ovella. Vierailija saa itse harkita, ottaako riskin, että sairastuu itse tai/ja sairastuttaa hauraita läheisiään.

Jos halutaan, että omaishoitajatkin rohkeammin tarttuisivat mahdollisuuteen saada läheiselleen kuntoutus- ja hoivapalveluja, vaikkapa omien lakisääteisten lomiensa ajaksi, täytyisi pelata avoimin kortein ja tiedottaa tarttuvista taudeista ajoissa. Luottamuksen syntyminen vaatii molemminpuolista avointa kommunikaatiota. Ei ole vastuullista toimintaa, että ilmein ja elein syyllistetään asiakasta terveen järjen käytöstä.

Itse olen vuosia sitten karusti kokenut, millaiseen kuntoon voi nuorehkokin ihminen mennä, kun sairastuu kerralla sekä (todennäköiseen) influenssaan korkeine kuumeineen ja keuhkoputkentulehduksineen että karmeaan norovirukseen. Muutaman vuoden päästä tuosta koettelemuksesta sydämeni vaati invasiivisen operaation.

Kuntoutustarve jatkuu

Todella harmi, että kuntoutusasiat menivät nyt näin. Seniori olisi kyllä edelleen kuntoutuksen tarpeessa, sillä viime sunnuntaiaamuna keittiöstä kuului jälleen avunhuikkaus; Seniori röhnötti nojatuolinsa käsinojan päällä kaatumispisteessä. Vasen jalka oli taas alkanut pettää, ja hän oli juuri ja juuri ehtinyt ottaa muutaman askeleen kohti tuolia.

Tänään kävimme kysymässä lainaan mahdollisimman kapoista sisärollaattoria, mutta tarpeeksi pientä meidän ahtaisiin neliöihimme ei ollut tarjolla. Jarruvikaisen ulkorollan saimme kuitenkin vaihdettua toimivampaan, mutta vanhempaan, kuluneempaan ja paikkailtuun yksilöön. Kokoontaittuvan pyörätuolin saan myös hakea lainaan lähipäivinä, mutta siitäkään ei näissä sisätiloissa ole vielä hyötyä, reissun päällä kyllä. Huomenna jatkuu kiivas esteettömämmän asunnon metsästys.

Seniorin omaishoitaja 

Hämmentynyt potilas

10.4.2024

Jokiseikkailulla potilastietojärjestelmäviidakossa

Askartelin tämän blogijutun kuvituksen jo tammikuussa, kun päässäni oli viime kesästä asti muhinut teksti omaishoidettavan puolesta asioinnin koukeroista eri tietojärjestelmissä. Omaishoitotilanteemme nopeiden käänteiden vuoksi teksti muuttuikin jälleen lennosta ja puolesta-asioinnin vinkkikatsaus jäänee toiseen kertaan. Tässäpä Seniorin sairaalaseikkailujen jatkokertomuksen toinen osa.

Viime viikolla blogissa jäätiin jännään paikkaan, kun Seniori odotti sairaalanmäellä päivystyksessä jatkohoitopäätöstä. Kävimme keskinäistä tiedonvaihtoa Rikkinäinen puhelin -leikin tyyliin tekstiviestein ja puheluin. Sairaalasta minuun otettiin yhteyttä vasta siinä vaiheessa, kun potilas oli jo päätetty siirtää paikasta A paikkaan B.

Seniori oli saattanut ihan oikein tulkita päivystävän lääkärin lähteneen iltamyöhällä kartoittamaan koneeltaan mahdollista pitkäaikaishoitopaikkaa hänelle. Seuraavana aamupäivänä minulle soittanut hoitaja taisi olla paremmin kartalla alueen nykytilanteesta, kun totesi, ennen kuin itse ehdin, että eihän sellaisia ole. Aivan. Ei jäänyt omaishoitaja työttömäksi yhdessä yössä.

Hoitopolun jäljitystä Maisassa ja OmaKannassa

HUSin yhteispäivystyksessä Hyvinkäällä on käytössä sekä HUSin Apotti-potilastietojärjestelmään luotu asiakasportaali Maisa että Kelan ylläpitämä OmaKanta-palvelu. Seniori on valtuuttanut minut asioimaan puolestaan kaikissa mahdollisissa järjestelmissä ja palveluissa, joten pääsin seuraamaan hänen hoitopolkuaan Maisasta ja OmaKannasta. Seniorin kanssa yhdessä päätimme paljastaa näissä blogiteksteissä hänen hoitoonsa liittyviä yksityiskohtia, sillä emme usko olevamme ainoita, joita nämä haasteet koskettavat.

Olin viime vuoden puolella monen mutkan kautta saanut asennettua Maisa-sovelluksen puhelimeeni. Siihen kilahtikin runsaan vuorokauden aikana uusia tutkimustuloksia muutamaan otteeseen – tosin lepo-EKG:n kohdalla luki ainoastaan ”tehty”, eikä edes hoitaja puhelimessa osannut kertoa enempää. Seniorilta oli otettu perusverikokeet ja mm. saatekirjeessäni kyselemäni suolatasapaino. Kaikki oli onneksi hyvin, ainoastaan yksi arvo jonkin verran koholla.

Ajelehtiva potilas?

OmaKannasta sain jälkikäteen lukea, että: ”Hoitoaika päivystyksessä 21 tuntia. Jonottaa tk-vuodeosastolle. – – (kuntoutuspaikkaa) jatkohoitopaikkana myös pohdittu.” Näin oli kirjannut aamulla päivystysvuoroon saapunut lääkäri. Yöllinen lääkäri oli pohtinut yhdessä Seniorin hoitajien kanssa, että kuntoutuksesta voisi olla hyötyä, sekä selvittänyt, että kuntoutukseen voi tarjota potilaita vain virka-aikana. Tulopäivän tutkimusten venyttyä päivystysajan puolelle tietoihin oli kirjattu: ”Näin ollen uomataan potilas kotona pärjäämättömyyden vuoksi tk vuodeosastolle, josta käsin voivat miettiä kuntoutusjaksoa – –.” 

Uomataan! Mikä kielikuva: Hoitopolulla tulvii. Monisairas ikäihminen ajelehtii virran mukana kykenemättä itse tarttua airoihin. Välillä vene jumittaa suvannossa ja vanhus voi vain toivoa, että paikalle osuisi joku, joka tyrkkäisi veneen taas liikkeelle.

Google-haku paljastaa, että on toden totta olemassa Uoma-niminen ”potilassiirtojen sujuvoittamiseksi rakennettu järjestelmä, jonka avulla potilaat löytävät oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.” (https://unitary.fi/) Järjestelmää mainostetaan otsikolla ”Parempia potilassiirtoja”. En tiedä, onko kyseinen järjestelmä käytössä HUSin yhteispäivystyksessä, mutta sen tiedän, että viimeviikkoinen blogikuvitukseni tulvivasta Vantaanjoesta osui tietämättäni suoraan asian ytimeen.

Virkakielen karikkoja

Lähteestä Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjoista, 7. § Potilasasiakirjamerkintöjä koskevat periaatteet ja vaatimukset (www.finlex.fi) opin seuraavaa:

Potilasasiakirjoihin tulee merkitä potilaan hyvän hoidon järjestämisen, suunnittelun, toteuttamisen ja seurannan turvaamiseksi tarpeelliset sekä laajuudeltaan riittävät tiedot. Merkintöjen tulee olla selkeitä ja ymmärrettäviä ja niitä tehtäessä saa käyttää vain yleisesti tunnettuja ja hyväksyttyjä käsitteitä ja lyhenteitä. [– –]

Ymmärrettävästi päivystyksen kiireessä ja varsinkaan yöaikaan potilastietoja kirjatessa ei aina tule kiinnitettyä joka sanaan huomiota, jolloin potilaskertomuksiin voi lipsahtaa jargonia. Tuskin kuitenkaan oli tarkoitus, että potilas saisi itse lukea, että hänet uomataan johonkin odottelemaan jatkoa. 

Päivystyksessä kirjatuissa lääkitysohjeissa oli myös lyhenne, josta en maallikkona ottanut muuta tolkkua kuin että sen täytyi olla suunnattu jatkohoidosta kopin ottaville eikä minulle omaishoitajana. Tai jos seuraavassa lääkärikontaktissa selviää, että olen jättänyt lääkitsemättä Senioria joltain osalta, vetoan hoitotyön kielen laatuun ja epäselvään ohjeistukseen.

Lääkityksen kokonaistarkastelu tehty?

Uusimman potilaskertomuksen alussa Seniorin OmaKannassa lukee ”Kokonaislääkitys. Lääkityksen kokonaistarkastelu on tehty.” Kuitenkin listan viimeisenä kummittelee yhä helmikuussa lääkärin luvalla tauotettu ja saman tien kokonaan pois jätetty lääke ilman merkintää tauotuksesta.

Olin jo viikkojen ajan joka sunnuntai lääkedosetteja täyttäessäni testaillut, kuinka hyvin Seniori oli perillä oman dosettinsa sisällöstä. Dosettien täyttäminen ei ollut enää aikoihin onnistunut häneltä vieressä neuvomallakaan. Monta kertaa olin myös saanut huomata hänen olevan autuaallisen tietämätön tai muistamaton siitä, mitä lääkkeitä hän milloinkin nappaa, kun puhelimen linnunlaulu hälyttää lääkkeidenottajasta. Oikea lokero onneksi yleensä vielä löytyi, paitsi sunnuntai-iltapäivisin, kun dosetti oli täytetty uudestaan puoleenväliin saakka.

Olin kerta toisensa jälkeen sitkeästi kysellyt, kertonut ja tentannut, mitä lääkettä missäkin lokerossa on ja minkä logiikan mukaan jotkin lääkkeistä ovat aamupainotteisia ja jotkin iltapainotteisia. Olin selventänyt Seniorille, että niin kauan kuin hänellä ei ole muistisairausdiagnoosia, hänen on yritettävä pysyä kärryillä siitä, mitä lääkkeitä suuhunsa pistää, jotta yllättävän tilanteen tullenkin toimintakyky säilyisi. Ja sitkeä jankutukseni tuotti nyt tulosta. Seniori joutui lopulta vastaamaan oman lääkityksensä oikeellisuudesta ammattilaisten hoivissa sekä paikassa A että paikassa B, mikä ei todellakaan ole tarkoituksenmukaista. 

Olin kirjoittanut saatekirjeeseeni ja korostin ambulanssihenkilökunnallekin, että kertoisivat päivystyksessä ajantasaisen lääkityslistan olevan paperilla (sekä Seniorin käsilaukussa että dosettipussukassa), ei OmaKannassa tai Maisassa. Kuitenkin päivystyksen yölääkäri oli sanonut Seniorille, että pääasiallista Parkinson-lääkettä on käytössä liikaa. Eipä ollut. Seniori osasi pitää puolensa ja ottaa lääkkeensä omasta dosetistaan. Jälkikäteen OmaKannasta luin: ”Ennestään tarkistetulla kotilääkelistalla yksi – – liikaa, mutta katsottu annokset neur tekstistä xx.xx.2024 ja tuon mukaisesti – – annos määritelty.”

Hmm… Antakaas kun yritän ymmärtää. Asiahan on niin, että helmikuun lopulla neurologin puhelussa päädyimme yhteisymmärryksessä nykyiseen lääkitykseen, joka kyllä kirjattiin OmaKantaan, mutta ilmeisesti kyseisen puhelun päivämäärän kohdalle eikä lääkitysluetteloon. Apteekista tulleissa lääkepurkeissa sen sijaan oli ohjetarrassa virhe: oli määrätty yksi tabletti päivässä liikaa Parkinson-lääkettä myöhäisiltaan. Itse kirjoittamissani lääkityslistoissa asia on aivan oikein. Puhelimessa lääkärin kanssa olimme yhteen ääneen laskeneet kellonaikoja, ottokertoja ja tablettien määriä: 1,5 + 1 + 1,5 + jne.

Lähteessä Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjoista kohdassa Potilasasiakirjojen laatiminen, 6. §, Oikeus tehdä merkintöjä potilasasiakirjoihin lukee mm.:

”Terveydenhuollon ammattihenkilö vastaa sanelunsa perusteella tehdyistä potilasasiakirjamerkinnöistä.” Omaishoitajan vastuulle jää ilmeisesti ilmoittaa kyseiselle ammattihenkilölle, että hänen saneluihinsa on jossain vaiheessa ketjua putkahtanut oleellisia virheitä. Palautekirje oli työlistallani, mutta hautautui muiden töiden alle. Näin päivystystilanteessa virheet sitten kertautuvat ikävästi.

Se pieni ero

Seniori kertoi, että jossain vaiheessa päivystyskäyntiä puhe oli sivunnut muistiasioita, jolloin päivystyksen lääkäri oli todennut jotakin sen suuntaista kuin: ”Teidäthän on testattu monta kertaa.” ”Eihän ole kuin vuosi sitten kerran terveyskeskuksessa ja nyt kerran neurologilla”, oli potilas vastannut. Tajusin kotona, mistä tämäkin väärinkäsitys johtui.

Kolusin äsken läpi OmaKantaa etsiäkseni todisteita, mutta juuri tarvitsemani hoitokertomuksen paikalla oli tällä hetkellä jostain syystä tyhjää. OmaKantaan oli alkuvuodesta kirjattu virheellisesti: ”muistitesti kerran vuodessa”, kun olin sekä neurologin vastaanoton saatekirjeessäni että suullisesti kertonut Seniorin käyneen ainoastaan kerran terveyskeskuksen muistitestissä vuosi sitten. Sen jälkeen saimme kutsun neurologian polille hoitajan suorittamaan muistitestiin (jonka tuloksia odottelemme yhä). Yhden kerran vai kerran vuodessa? Melko oleellinen ero, eikö? 

Oletko itse alalla?

OmaKantaan oli kirjattu päivystykseen tulosyyksi ”Heikkous tai väsymys: Parkinson, vas.jalka ei kanna, omaishoitaja kirjoittanut 2 sivuisen lähetteen mukaan”. Maisasta luin: ”Tytär toimii omaishoitajana ja kokee olevansa väsynyt tilanteeseen, antanut potilaan mukaan neljän sivun ohjeet potilaan hoitoon.”

Ambulanssin tullessa hakemaan Senioria kotoa päivystykseen yritin kiireessä selostaa henkilökunnalle hänen tilannettaan ja vointiaan. Ohjeistin heitä mukaan pakatuista tarvikkeista, saatekirjeestä sekä lääkitysajoista. ”Sinä olet siis kotihoidosta?” ”Ehei, olen omaishoitaja ja asun täällä.”

Tässähän tulee ihan valehoitajaolo. Näinkö täydestä menisin?

Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun minua luultiin hoitoalan ihmiseksi. Seniorin toisen rintasyöpäleikkauksen suunnittelukäynnillä aikoinaan satuin sivusilmällä huomaamaan lääkärin tietokoneen näytöllä lyhenteen sin. Kysyin, eikö siinä pitäisi lukea dex.

Eipä olisi ollut ensimmäinen kerta sekään, kun Seniorilta olisi leikattu auki väärä rinta. Vasen vai oikea? Siinäpä pulma. Itse aion piirtää tussilla ihooni selkeät merkinnät, jos vielä joudun leikkaukseen. Sen verran on yllätyksiä tullut vastaan omaan kehoonikin kohdistuneissa operaatioissa vuosien varrella.

Langat käsissä vaikka taju kankaalla

En edes muista enää, millaista olisi saada heittäytyä toisten huolenpidon varaan ja luottaa ammattilaisten hoitavan asiat oikein. Muutaman vuoden takaisessa äänihuulileikkauksessanikin jouduin heräämössä puhekieltoisena ja lääkehuuruissani pitämään puoliani. Herättyäni hetkeksi nukutuksen jälkeen viitoin haluavani kirjoittaa. Raapustin tussitaululle kysymyksen, olinko varmasti saanut erään sovitun lääkkeen. ”Se oli erittäin hyvä ehdotus potilaalta”, totesi lääkäri. En siis ollut saanut. Ja seurauksista kärsin karvaasti seuraavat, ikuisuudelta tuntuneet, tunnit vuodeosastolla.

Verenpainehälytyskin rääkyi heräämössä, kun paineeni huitelivat katossa. Absolutisti sietää ilmeisen huonosti lääkemömmöjä. Jotenkin ihmeessä pääni oli puoliunessakin niin terävänä, että muistan kirjoittaneeni tauluun paineitteni olleen välillä muutenkin koholla ja jopa kokeilemani, mutta sopimattomien, verenpainelääkkeiden nimet. ”No, katsokoot perusterveydenhuollossa sitten tarkemmin, ei me täällä aleta lääkitä”, kuuluivat tuumineen.

Olisi kannattanut vain pitää kynäkin aisoissa, kun suuni oli jo tukittu viikoksi puhekiellolla. Oppirahhaa. (Nykyään käytössäni on kolmannen tyyppinen verenpainelääkitys, mutta liian tehoton sekin kaiken stressin keskellä.)

Yllättävästä ja käänteentekevästä tilanteesta leikkauksen aikana ei jäänyt kirjallista merkintää, mutta heräämön hoitaja meni sen minulle möläyttämään, kun utelin tauluun kirjoittamalla, että eihän leikkauksessa tapahtunut mitään yllättävää. Luottivat varmaan muistini pyyhkiytyvän nukahdettuani uudelleen heräämössä. Ehei, tilannekontrollini päihittää kemian laitkin näköjään.

Mainittakoon vielä STM:n asetuksista potilasasiakirjoista seuraava seikka:

12. § Sairauden ja hoidon kulkua koskevat merkinnät

[– –] Potilasasiakirjoihin tehtävistä merkinnöistä tulee käydä ilmi, miten hoito on toteutettu, onko hoidon aikana ilmennyt jotakin erityistä ja millaisia hoitoa koskevia ratkaisuja sen kuluessa on tehty. Hoitoon osallistuneet on tarvittaessa kyettävä selvittämään.

Potilaalle suoritetusta leikkauksesta ja muusta toimenpiteestä tulee laatia leikkaus- tai toimenpidekertomus, joka sisältää riittävän yksityiskohtaisen kuvauksen toimenpiteen suorittamisesta ja sen aikana tehdyistä havainnoista. Kertomuksessa tulee esittää perustelut toimenpiteen aikana tehdyille ratkaisuille. [– –]

Seikkailu jatkuu 

Milloinhan tämä päällepäsmäri pääsisi kunnon aivot narikkaan -lomalle? Huilitaukohaaveeni tyssäsivät lyhyeen jälleen viime viikolla, kun Seniori oli kuljetettu paikasta A paikkaan B. Mutta siitä saatattekin kuulla blogissa ensi kerralla.

Kohta siirryn Teamsiin kuuntelemaan omaishoitajille suunnattua käyttöönottokoulutusta uuteen Oima-järjestelmään. Jippii, jälleen yksi uusi työkalu lisää opeteltavaksi. 

Seniorin omaishoitaja

PS Teknisten ongelmien vuoksi Oima-koulutusta omaishoitajille ei voitukaan tänään järjestää Teamsissa, vaan saamme materiaalit ja ohjeet jälkikäteen. Pitäisikö olla huvittunut vai lohduttunut? Ei tämä tietojärjestelmäviidakkoseikkailu näköjään ole aivan helppoa ammattilaisillekaan.

Kuntouttava ote jatkuu

3.4.2024

Kirjoitin tämän blogitekstin kahden ensimmäisen väliotsikon sisällöt jo neljä kuukautta sitten, jolloin Seniorin kunto oli huomattavasti parempi kuin nykyään. Viime aikoina juttuun on tullut lisää käänteitä, joten päätin muokata tekstin uusiksi. Juttu on pitkä ja mutkikas kuin kuvan joki, mutta koettakaa kestää kyydissä.

Tätä kirjoittaessani Seniori makaa sairaalan päivystyksessä tutkittavana. Lähetin hänet sinne yhteisymmärryksessä ja taktikoidusti yksin ei-kiireisen ambulanssin kyydillä mukanaan päivystysapu 116 117:n puheluseloste, pitkä saatekirjeeni, lääkityslista sekä nyssäkällinen omia lääkkeitä (joista yksikin erityisluvalla, joten en jättänyt mitään sattuman varaan). Puhelinnumeroni on annettu matkaan ja kehotettu soittamaan, mikäli tarvitsevat lisätietoja. Maisaan kilahtikin äsken jo tieto, että lepo-EKG oli tehty. Ainakin jotain siis tutkitaan ennen kuin lähettävät puolijalattoman potilaan takaisin kotiin kaatuilemaan.

Fysioterapeutin 1. kotikäynti

Seniorin fyysisen toimintakyvyn ylläpito ja omatoimisuuden tukeminen ovat asioita, joihin minun omaishoitajana kannattaisi panostaa, jotta omakin elämäni olisi helpompaa. Terveyskeskuslääkäri teki viime kesänä Seniorille kattavat testit ja kehui lihasvoimia käsissä ja jaloissa. Ahkera kotijumppa kuntoutuskanavan tahtiin oli selkeästi tuottanut tulosta.

Keskivartalon lihasten toiminnassa ja hallinnassa lääkäri totesi selkeän vajeen, joka vaikeuttaa mm. sängystä ylösnousua. Lääkäri laittoi yhteydenottopyynnön fysioterapeutille, joka tekikin meille kaksi kotikäyntiä.

Seniori sattui olemaan poikkeuksellisen hyvässä aamuvireessä, joten fysioterapeutin todettua, ettei apuvälineitä tarvittu vielä lisää, emme edelleenkään saaneet apuvälineitä vuoteessa/-sta/-een siirtymiseen. Pienillä käytännön vinkeillä kuulemma pärjäisimme kyllä. Ymmärsin toki, että oman kehon mahdollisuuksia on ylläpidettävä mahdollisimman pitkään. Samalla tiedostin, että siirtymisissä onnistuminen riippuu myös lääkevaikutuksesta kullakin hetkellä, joten molemminpuolisen turhautumisen vaara oli yhä olemassa ilman lisäapuja.

Opimme, että tuolilta ja WC-istuimelta ylösnousussa kantapäät tuli jättää tarpeeksi taakse ja asettaa jalkapohjat tukevasti lattiaan. Sitten kumarruttiin rohkeasti eteenpäin – pidemmälle kuin aluksi uskaltaisikaan – jotta painopiste saatiin oikeaan kohtaan. Silloin sukatkaan eivät luista, vaikka ei olisikaan jarrusukat tai -tossut jalassa. Ja oikein sujuvasti kävi nousu ensi yrittämällä. Kuinkas muutenkaan, kun oli ammattilainen vieressä.

Siinä vaiheessa, kun olohuoneen jalkatuellisesta nojatuolistakin Seniori ponkaisi itsensä ylös kertarykäyksellä, kuin heittoistuimesta konsanaan, repesi hän itsekin nauramaan: ”No kyllä se nyt pystyy kaikkeen, mutta odotas vaan, kun ollaan kahdestaan kotona!” Sain myöhemmin fysioterapeutilta yhden selityksen ilmiöön: vieraan ihmisen läsnäollessa hermostokin virittyy kuulemma eri tavalla kuin tutun omaishoitajan lähellä. Täytyisi tosiaan alkaa kutsua useammin vieraita kotiin.

Fysioterapeutin 2. kotikäynti

Toisella kerralla harjoiteltiin turvallista alamäkikävelyä rollaattorin avulla. Minulle neuvottiin, että rollaattorista ei saa pitää kiinni ja jarruttaa, vaikka Seniori pyytäisi. Minun tuli laittaa kämmeneni kevyesti takaapäin hoidettavan hartian yli, jotta hänen ryhtinsä pysyy suorana ja painopiste säilyy oikein. Näin hän ei lähde kumartumaan eteenpäin, eikä vauhti ala kiihtyä.

Harjoittelimme myös autoon istuutumista niin, että ensin istuudutaan penkkiin sivusta päin, ja vasta auton sisällä käännytään ja nostetaan jalat kyytiin. Tässä auttaisi pyörivä kääntötyyny, mutta meillä on käytössä liukas istuinalusta, jonka päällä on pieni pyyhe. Yleensä Seniorilta onnistuu vielä yksi jalka edellä autoon harppaaminenkin, mutta se ei kuulemma ole turvallinen tapa nousta henkilöautoon, varsinkaan talviliukkailla.

Penkin reunalle istuutuminen ja penkin syvennykseen humpsahtaminen tuntuu yhä vähän pelottavalta lyhytreitisestä Seniorista, kun pitää vain luottaa siihen, että penkki on alla. Mahdollisuutta ohi istumiseen ei oikeasti ole, kun seisoo alun perin pohkeet tarpeeksi lähellä autoa. Itse aluksi pelkäsin hänen päänsä osuvan ovenkarmiin, ja vaistomaisesti suojasin päätä kädelläni. Taksinkuljettajatkin ovat kannustaneet meitä käyttämään tällaista ”sivustapyllistämistyyliä”, joka on heidänkin mielestään turvallisin tapa istuutua henkilöautoon.

Toivoisin vielä saavani oppia esim. kinestetiikasta, jotten repisi Senioria housunkauluksesta ylös, vaan oppisin hyödyntämään hänen omia voimavarojaan lisää.

Kinestetiikka-infossa opittua

Kuinkas ollakaan, toiveeni toteutui nopeammin kuin uskoinkaan. Maaliskuun lopulla saimme omaishoitajaryhmän kanssa tutustua liikkumista ja kehontuntemusta tukevaan avustamiseen ihan kädestä pitäen fysioterapeutin ja Suomen Kinestetiikkayhdistyksen kouluttajan Pia Byysingin opastuksella. Osoitteessa www.kinestetiikka.fi on kattava tietopaketti aiheesta, muun muassa vinkkivideoita sekä blogi. Yhdistys määrittelee termin mm. seuraavasti:

”Kinestetiikka on voimavaralähtöinen toimintamalli joka perustuu ihmisen luonnollisten liikemallien ja aistitoimintojen ymmärtämiseen, ihmisen kunnioittavaan kohtaamiseen sekä näiden merkitykseen oppimiselle ja itsehallinnalle.” https://www.kinestetiikka.fi/kinestetiikka/

Omaishoitajana tehtävänäni on kannustaa hoidettavaa tekemään itse kaikki, mihin vain pystyy, sekä mielestäni myös – anteeksi muotisanan käyttö – hoksauttamaan, mihin kaikkeen hän oikeasti pystyykään, kun on turvallinen opastaja vierellä. Jäykistävää Parkinsonia sairastavalle todella hyödyllinen vinkki oli ohjata ja avustaa hoidettavaa tekemään itse sivelyliikkeitä ym. alustavia aktivoivia liikkeitä, kuten pientä polvien heijausta sivuttain, ennen liikkeellelähtöä. Näin annetaan aivoillekin merkki, että kohta ollaan laittamassa kroppaa liikkeelle. Ajan antaminen siirtymisiin ja itse rauhallisesti hoidettavan mukana liikkuminen ovat tällaiselle sähikäiselle todella haastavia paikkoja.

Kosketuksella on väliä

Pääsimme kokeilemaan käytännössä, miten erilaiselta tuntuukaan, kun meitä kosketetaan joko peukalo erillään muista sormista (kevyt puristusote) tai sormet yhdessä lempeän vahvalla kämmenotteella. Täytyy myöntää, että oman hoidettavani kanssa tekemäni harjoitus kirvoitti hyvin ristiriitaisia tunteita ja uusia blogiaiheita. Silmiä avaava kokemus oli myös hoidettavani hengityksen rauhoittaminen omalla rauhoittavalla kosketuksellani.

Tiedän, kuinka hyvää lempeä kosketus tekisi itse kullekin. En vain ole aikuisella iällä juuri antanut Seniorin kuin ohimennen hipaista itseäni ja juhlapäivinä kenties varovasti halata. Olen mielessäni liittänyt kosketukseen kaikenlaisia piilomerkityksiä alentuvasta kuittailusta alkaen, vaikka hipaisun motiivina olisi ollut ihan vain kiitollisuus siitä, että olen siinä.

Harmillisesti jouduin juuri tänään palauttamaan kirjastoon psykoterapeutti ja psykologi Aino Juusolan uutuuskirjan Taakka vai turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta. Joku oli varannut teoksen ennen kuin ehdin tehdä muistiinpanoja oppimastani. Tunnelukkotyöskentelyä (skeematerapia) aloitin itsekseni joskus kymmenisen vuotta sitten, mutta näköjään olen oman äitini suhteen edelleen niin sanotusti vaiheessa. On pitkä matka siihen, että välimme olisivat yhtä mutkattomat kuin vielä ollessani parikymppinen. Tuolloin sujuvasti halailimme ja pussailimme poskelle perheenjäsenten kesken lentokentällä lähtiessäni lähes vuodeksi ulkomaille stipendiaatiksi. Meidän normaalimme herätti tuolloin ihmetystä muualta päin kotoisin olevissa opiskelukavereissani.   

Kinestetiikan opit käyttöön tositilanteessa

Pääsiäismaanantaiaamuna pääsimme harjoittelemaan lattialta ylösnousua uusin opein. Olin ennen pääsiäistä niin väsynyt, että päätin juhlapyhinä yrittää virua sängyssä pidempään kuin normaalisti – varsinkin, kun menivät jälleen vääntelemään kelloja eteenpäin. Olin torkahtanut aamulla uudestaan ja herännyt varsin nostalgisesta unesta, kerrankin melkein hyvällä tuulella, kunnes…

Keittiöstä kuului romahdus. Ponkaisin ylös sängystä ja löysin Seniorin makaamasta kyljellään keittiön lattialla jalat avoimen jääkaapinoven takana. Onneksi pää ei ollut kolahtanut mihinkään. ”Ihan sulavasti liu’uin tähän, kun jalka petti alta.” Aamupuuro oli syöty, ja tiskipöydän edessä oli alkanut tuntua taas siltä, että vasen jalka ei kohta enää toimi. Kävelykeppi roikkui pakastimen ovenkahvassa ja ainoa, mistä Seniori oli saanut kiinni, oli viereisen jääkaapin ovenkahva. Joka tietenkin aukeaa, kun siitä nykäistään.

Tsekkasin, ettei päähän ole sattunut eikä mikään kolahtanut tai vääntynyt pahasti. Myöhemmin totesimme nivelrikkoisen peukalon ottaneen nykäisystä kipua ja huulessa sekä reidessä verinaarmut – ilmeisesti rannekorun lukosta (koruun on kaiverrettu Parkinson/Diabetes). Mietimme hetken, soitammeko pyhäaamuna 112:een vai veljelleni. Seniori päätyi jälkimmäiseen. Ihme ja kumma, veli olikin juuri vapaana ja pääsi avuksemme.

Kinestetiikasta olin oppinut välttämään nostelemista ja kainaloista kiskomista, mutta jotenkin Seniori oli saatava ensin nivelrikkoisille polvilleen tyynyjen päälle. Täytettävää papupalloa eli pähkinäpalloa meillä ei ollut. Sellaisella meille infossa demottiin lattialta istuma-asentoon nousua. Veli kuitenkin päätti turvautua miehekkääseen tempaisuotteeseen Seniorin mieliksi, ja saimme äidin polvilleen nahkapallin ja ruokailutuolin käsinojan eteen. Oma suunnitelmani oli yrittää avustaa hänet polvilleen nahkapallin päälle, mutta hänen nilkkansa eivät taipuneet suunnitelman vaatimaan päkiäasentoon. Veli keksi, että yritetään saada polvillaan olija istumaan nahkapallille. En muista enää, kuinka, mutta jotenkin se onnistui.

Seuraavaksi osasin jo vastustaa ”Nykäiskää vähän!”-kommenttia. Sen sijaan, että olisimme yrittäneet nostaa Senioria istumasta seisomaan, ohjasinkin liikettä eteenpäin, ihan kuin WC-istuimelta noustessa. Kahden turvallisen käsiparin tukemana Seniori pääsi kuin pääsikin jaloilleen ja talutettuna tuoliin istumaan. Olihan tuokin tapa saada toinenkin lapsista kylään pääsiäisenä, vitsailimme.

Tänään eli tiistaina ei enää vitsailtu, kun aamuvarhaisella oli jälleen vaaratilanne, ja Seniori oli kaatua WC:ssä kääntyessään. Pää vain alkoi viedä sivulle. Päätin viheltää pelin poikki ja vaatimalla vaatia tutkimuksia. Kello on nyt 16.33, eikä sairaalasta ole kuulunut (onneksi) mitään. Anelin, että pitäisivät hänet edes yhden yön turvallisessa hoidossa ja kuvaisivat vihdoin pään ja mahdollisesti vasemman jalan. Toivottavasti edes ultraavat jalan. Mikäli sairaalasta kotiutetaan ilman kuvauksia jalkapuoli, jolla päässä heittää jatkuvasti, alan soitella läpi yksityisiä lääkäriasemia. Jotain on nyt pakko tapahtua. Ei enää riitä, että: ”Seuraillaan...”

Kuntouttava ote itsestä

Omalla kohdallani pääsin soveltamaan kuntouttavaa otetta pääsiäislauantaina. Olin vihdoin saanut huollatettua upouuden, mutta vuosikaudet varastossa murjottavana viruneen polkupyöräparkani. Pyörän huoltoonviennille oli muodostunut vuosien varrella psykologinen este: Olin ostanut pyörän heti kohta Hyvinkäälle muutettuani ja ehtinyt ajaa sen pyöräliikkeestä kotiin sekä heittää sillä yhden huvilenkin naapuruston ympäri. Sitten jouduin pieneen operaatioon, jonka jälkeen pyöräily vain jäi ja jäi. Sain kotona kuulla, miten olinkaan tuhlannut rahaa noin kalliiseen pyörään ja jättänyt sen sitten heitteille ja että olikohan se nyt ihan järkevä investointi. Aikuisena ihmisenä minun olisi pitänyt osata suodattaa tuollaiset kommentit ja ottaa itseäni niskasta kiinni. No, tänä keväänä pyörä vihdoin pääsi ajoissa huoltoon ja pääsiäisviikonloppuna huviajelulle.

Jos ihmettelette, miten tämän jutun kuvitus mitenkään liittyy aiheeseen, niin nyt tiedätte. Olen pitkään valitellut, kuinka olen Hyvinkäällä nykyään kuin kala kuivalla maalla. Olin saanut vinkin, että täällä voisi lähteä joen rantaan piknikille. Voitte kuvitella tyrmistykseni, kun Saimaa- ja Päijänne-kaipuussani löysin vihdoin vettä: pelloille ruskeana tulvivan Vantaanjoen! No, olihan siellä niitä kaipaamiani pajunkissojakin ja telkänpönttö(?) rantapuussa. Lintuja ei kyllä näkynyt. Piknikille en kehdannut jäädä.

Ja mitä sitten tapahtui?

Siitä kuulette ehkä jo seuraavassa blogijutussa. Tämä omaishoitaja lähtee nyt puhelin taskussa kiikuttamaan pihalle kahden päivän edestä roskakasseja ja toivoo, ettei puhelin vain pirahda.

No niin, päivitystä tulikin aiemmin kuin odotin: Seniori kertoi äsken puhelimessa, että päätä ei kuvata. Kaikki sopii kuulemma Parkinsoniin, eikä tiedetä, mitä mikäkin lääke sivuvaikutuksina aiheuttaa. Ei kuulemma tule tänään kotiin, vaan makaa päivystyksen loosissa väliverhojen takana (taustalta kuului piippauksia), omien pussisose-eväidensä varassa ja odottaa, saisiko diabeetikkona joskus ruokaa talonkin puolesta.

Terveyskeskuspaikkaa kuulemma etsitään. Hän voisi kuulemma hyötyä terveyskeskuspuolen kuntoutuksesta. Lääkkeitä oli tarjottu kiposta, mutta hän oli halunnut pitää kiinni omasta dosetistaan. (Johon minä tietenkin yllytin, mikäli vain mahdollista, ja vannotin, ettei huoli Parkinson-lääkkeistä sitä toisen merkkistä korviketta, kun tietää, miten siinä taas käy!)

Kun Seniori oli mennyt mainitsemaan, että minulla on vielä tämä kuukausi osa-aikatyösopimusta jäljellä omaishoidon rinnalla, oli hänelle vastattu, ettei se nyt oikein sovi, että edestakaisin kuljetellaan. Seniorille jäi sellainen käsitys, että he laittoivat etsintään pitkäaikaishoitopaikan neuvottelematta omaishoitajan kanssa ensin. Epäilen kyllä väärinkäsitystä. Taitaa ehtiä omaishoidon ohjaajammekin lukea käänteistämme täältä blogista ennen kuin ehdin hänelle soittaa.

No, kun tiedän, kuinka kiven alla vapaat pitkäaikaispaikat ovat, annan asian rullata omalla painollaan. Eiköhän sieltä kuitenkin olla pikaisen kuntouksen kautta kotiuttamassa puoliksi jalatonta omaishoidettavaa mahdollisimman pian. Oikeasti meidän molempien tarkoituksena olikin saada vain yhden tai parin yön breikki tähän 24/7-rumbaan. Omaishoidon intervallijaksoja ei sairaalassa kukaan edes ehdottanut.

Jos Seniorin rivienvälitulkinta osoittautuukin oikeaksi, niin saas nähdä, meneekö nimimerkkini – ja yhteiset suunnitelmamme muutosta kirkkaampien vesien ääreen – piankin uusiksi. Tässähän saa nimikemäärite työtön omaishoitaja kohta ihan uuden merkityksen. Olisikohan joku ideoita ja intoa pursuavan sisällöntuottajan tarpeessa? Vastahan minä pääsin alkuun.  

Seniorin omaishoitaja