Lokakuu 2023

Ilahdut ääneen, kun löydät autosi kauppakeskuksen parkkihallista etsimättä, ja tervehdit sitä kuin vanhaa ystävää.
Muistat, mille postimerkin liima maistui.
Käsivartesi ulottuvuus ei enää riitä, mutta et siltikään viitsi kaivaa lähilaseja päähän, kun vastaat pikaisesti tekstiviestiin tai tihrustat tuoteselosteita.
Tunnet itsesi vanhaksi, kun myyjät teitittelevät sinua, mutta loukkaannut, jos sinua tytötellään.
Ovikellon soidessa lauantai-iltana ensimmäinen ajatuksesi on: ”TV-lupatarkastaja!”
Suustasi pääsee lausahduksia, jotka muistat lapsuudestasi, vaikka vannoit, ettei sinusta ikinä tule samanlaista kuin isäsi tai äitisi.
Etsiskelet puhelinta, joka on kädessäsi.
Haaveilet paluumuutosta lapsuutesi lempimaisemiin – tai olet jo toteuttanut haaveesi.
Käytät sujuvasti sanoja ATK ja monistaa.
Mutkaisesta eritasoliittymästä ajaminen vastaa sinulle huvipuistokäyntiä.

Seniorin omaishoitaja – Saimaan rannoista haaveileva ikänäköinen keski-ikäinen, jonka keho ei meinaa enää kestää sisäisen lapsensa vauhdissa

Meilläpä laulaakin lintu sisällä ympäri vuoden. Ei, kyse ei ole käkikellosta. Eikä edes minusta, jota nuorena kutsuttiin laululinnuksi. Nimen antoivat opiskeluasuntoni naapurit, kun harjoittelin sopraanoaarioita laulutunneille pohjakerroksen pyykinkuivaushuoneessa. (Tylsien rutiinitöiden aika oli hyödynnettävä mahdollisimman tehokkaasti.) Jo lapsuudessani mammani eli äidinäiti ihmetteli ääneen: ”Aina tuo tyttö joko nauraa tai laulaa! Onkohan se oikeasti noin iloinen?” No, nykyään meillä valitettavasti livertää enää Seniorin simpukkapuhelimen lääkemuistutus viisi kertaa päivässä.

Monilääkityn ikäihmisen dosetti alkaa pullistella siinä vaiheessa, kun yö- ja tarvittaessa-lokerotkin ovat jo säännöllisen lääkityksen käytössä ja vielä pitäisi mahduttaa väliaikoihin yksi tabletti. Pitkän matematiikan Laudaturkaan ei näytä riittävän tähän dosettimatematiikkaan: Tärkeintä lääkettä tarvitaan viisi kertaa hereilläoloaikana, mutta tabletti pitäisi ottaa joko vähintään puoli tuntia ennen tai noin tunti jälkeen aterian. Lisäksi proteiini heikentää lääkkeen imeytymistä, joten proteiinipitoiset ateriat suositellaan jättämään iltaan. Samaa lääkettä tosin otetaan vielä yötä vastenkin, mutta sen tehoja tarvitaan enemmän päivällä kuin yöllä. Syöminen taas sujuisi helpoimmin parhaan lääkevaikutuksen aikoihin, jolloin nielemisvaikeuksien riski on pienimmillään.

Eräs toinen lääke täytyisi ottaa aamulla ruoan kanssa, joten sitä ei voi laittaa samaan dosetin lokeroon muiden aamulääkkeiden kanssa. Yhtä lääkkeistä puolestaan pitäisi ottaa kolmesti päivässä, mielellään iltapainotteisesti ja ruoan kera, jos halutaan välttää vatsavaivoja. Loput lääkkeistä voikin ottaa joko ruoan kanssa tai tyhjään vatsaan, mutta osa on määrätty otettaviksi aamulla, osa illalla. Päivittäin käytössä olevia vitamiineja ja vastaavia on turha edes yrittää mahduttaa dosettiin.

Näiden lisäksi meiltä löytyy vielä hyvinkin tärkeä, mutta vain tarvittaessa otettava lääke, lempinimeltään Seniorin Pikakäynnistys. Se on herkkä kosteudelle ja valolle, joten se on säilytettävä alkuperäispakkauksessaan. Hankaluuksissa ollaankin siinä vaiheessa, kun kulku tyssää ja jalat liimautuvat lattiaan jossain muualla kuin lääkelaatikon kohdalla ja täytyisi olla käsillä sekä tämä liuotettava tabletti että vettä lasissa tai pullossa. Eikä tässä vielä kaikki, aamuisin täytyy myös muistaa vaihtaa Parkinson-laastari, jonka pidempiaikainen unohtus eli äkillinen lopetus voisi johtaa hengenvaaralliseen tilaan.

Niin, että missä välissä meillä syödään ja käydään asioilla? Tarkoitin siis kauppa-asioilla ja sen semmoista. Ai niin, tosiaan, aamuisin ja iltaisinhan täytyisi vielä muistaa juoda joka seniorille tuttua ”litkua”, jotta erästä mainosluritusta mukaillen ”nopeaa ja mmm… olisi asiointi”. Ja tätä litkuahan ei pitäisi nauttia samaan aikaan lääkkeiden kanssa, vaan tunti ennen tai jälkeen, jottei lääkkeiden teho vahingossakaan heikentyisi. Seniorin ilmeistä päätellen verbin ”nauttia” käyttäminen tämän juoman (tai minkään sen varianteista) yhteydessä kuulostaa lähinnä irvailulta. Olenkin harkinnut nauhoittavani ”Otitko litkut?” -jankkaukseni ja ajastavani sen soimaan vähintäänkin iltaisin.

Vaikka vitsailenkin, asia on tärkeä. Paitsi että lääkkeet (sekä nesteen ja kuidun vähyys) voivat hidastaa suoliston toimintaa, myös esimerkiksi Parkinsonin tauti itsessään aiheuttaa rappeuttavia muutoksia autonomiseen hermostoon ja ruoansulatuskanavaan, jolloin esim. mahalaukun tyhjeneminen sekä suoliston liikkeet hidastuvat. Ummetusta esiintyy usein jo ennen diagnoosin saantia, jopa 20 vuotta ennen motoristen oireiden alkamista (1). Hidastunut mahalaukun tyhjeneminen ja ummetus puolestaan heikentävät paitsi ravintoaineiden imeytymistä, myös lääkeaineiden imeytymistä ja siten lääkkeiden tehoa. Luulenpa, että usea monilääkityn ikääntyneen omaishoitaja on joutunut tämän kantapään kautta vierestä toteamaan. Elämä suorastaan kirkastuu ja toimintakyky paranee ihan silmin nähden, kun saadaan taas homma pelittämään.

Omaishoitajan harteille sälytetään lääkehoidon osalta mielestäni liian suuri vastuu, varsinkin kun itselläni ei ole minkäänlaista virallista koulutusta hoitoalalta, saati lääketieteestä. Kiitos avuliaille farmaseuteille, joiden palveluja olen hyödyntänyt viime aikoina monen omaishoitajan edestä. Lääkityksen kokonaisseurannan ja opastuksen sekä reseptien uusinnan soisin olevan yhden omalääkärin vastuulla. Nyt käyntimme ja puhelumme seilaavat kahden kaupungin, useamman sairaalapolin ja yhden terveyskeskuksen alati vaihtuvien lääkäreiden välillä, ja apteekki on lopulta se taho, josta eniten saan opastusta.

Entisessä kotikaupungissamme oli vielä kymmenisen vuotta sitten terveysasemalla oma klinikkansa monisairaille ikäihmisille, joiden vastaanottokäynnit eivät hoidu vartissa eivätkä aina edes puolessatoista tunnissa. Olenkin ottanut tehtäväkseni olla se henkilö, joka on eniten kartalla Seniorin terveydentilasta ja hoitohistoriasta. Ilman lääkelistaa ja vähintään parin aanelosen pituista muistilistaa en enää terveyspalvelujen ovista astu. Pelkkiin keskenään keskustelemattomiin tietojärjestelmiin en kykene luottamaan.

Linnut laulelevat meillä uskollisesti niin kauan kuin vanhassa senioripuhelimessa riittää virtaa. Omaishoitajalla ovat välillä viisut vähissä yrittäessään pitää Senioria hengissä sekä oikea-aikaisesti ja riittävän monipuolisesti ravittuna. Olisikohan tässä muutoksen tai edes koulutuksen paikka?

Seniorin omaishoitaja

1. Mertsalmi T., Arkkila P., Hissa M. ym. Parkinsonin tautia sairastavien ruuansulatuskanavan oireet. Duodecim 2017;133(20):1913-21.

https://www.duodecimlehti.fi/duo13957 (viitattu 11.10.2023).

Nuoripari muuttaa ensiasuntoonsa. Sopu sijaa antaa, kun kerrostaloyksiöön putkahtaa esikoinen. Nurkkiin ujutetaan pinnasänky, imetysnojatuoli, hoitopöytä, amme, vaippakaappi, vaipparoskis ynnä muuta uutta ja tarpeellista. Toisen lapsen ilmoitettua tulostaan alkaakin olla kiire etsiä lisää neliöitä.

Pikakelataanpa muutaman vuosikymmenen päähän: On ehditty kokea kaksiot ja kolmiot, rivarit trampoliineineen sekä omakotitalo pihatöineen. Tulee aamu, kun herätään ihmettelemään, mitä noita tyhjiä huoneita enää imuroimaan, kun lapsetkin ovat muuttaneet ulkomaille.

Herää haave kompaktista ja helposta keskusta-asumisesta. Loppuelämän kaksio löytyykin suoraan kauppakeskuksen yläpuolelta. Auton saa kätevästi lämpimään parkkihalliin.

Vihdoin koittaa kauan odotettu vapaaherran arki. Rouvalla olisi vielä pari vuotta työuraa jäljellä. Eräänä päivänä vaimon eläkeiän korvilla huomataan, että tavaroita on oudosti alkanut katoilla, ja suihkukin on kuulemma mennyt epäkuntoon, kun sieltä ei tule vettä enää kuin alahanasta. Herran lounasannos odottelee jääkaapissa vielä päivällisaikaan; leivälläkin pärjää ihan hyvin. Televisiostakin ovat lopettaneet uutislähetykset, kun sieltä kuuluu vain vierasta kieltä.

Lähikahvilan ukkokööri soittelee perään, kun herraa ei ole näkynyt jokapäiväisessä turinaringissä pitkään aikaan. Ruokaostoksille lähdettäessä rouva panee merkille miehensä kumartuneen ulkomuodon ja laahaavan askeleen. Eteisen kynnys tuntuu yhtäkkiä kasvaneen korkeutta.

Uransa viimeisen työpäivän päätteeksi rouva istahtaa olohuoneen sohvalle ja huokaisee. Kukkakimppujen täyttämällä pöydällä komeilee rivi kiitoskortteja ja niiden edessä uunituore omaishoitosopimus. Näinkö tässä nyt kävikin? Entäs ne talvet Espanjassa?

Kaksion eteinen on käynyt ahtaaksi. Siinä parkkeeraa nyt uutuuttaan kiiltävä Ferrari – herran komeanpunainen rollaattori. Kirpputorikauppa on käynyt kuumana, ja keskustelut vielä kuumempina, kun on urakalla konmaritettu* kotia väljemmäksi ja turvallisemmaksi. Etelän tuliaismatot ovat saaneet kyytiä, samoin kuuden hengen ruokailuryhmä.

Makuuhuoneen täyttävät säätösänky nousutukineen, seniorituoli ja pieni lipasto, vaatekaappien ovet kun eivät mahdu enää aukeamaan kokonaan sänkyjen uuden sijoittelun vuoksi. Johonkin täytyisi vielä tulevaisuudessa mahduttaa portatiivi.

Kylpyhuoneen hieno, mutta ah niin epäkäytännöllinen, vaikkakin saranoitu, suihkuseinä ruuvattiin irti ja kiikutettiin häkkivarastoon, jotta saatiin ujutettua tilaan suihkutuoli ja seiniin tukikahvat. Tämä oli myös ainoa tapa saada liian lähelle suihkua sijoitettuun wc-istuimeen nousutuet. Ylösnousu kyllä helpottui, mutta kaikki muu oleellinen toiminta kyseisellä valtaistuimella muuttui tuplasti hankalammaksi. Omaishoitajalta pääsee ruma sana äheltäessään uudessa roolissaan. Likaisen työn lisää ei tässä tehtävässä tunneta.

Ovikello soi, ja kuriiri kippaa kolmen kuukauden hoitotarvikkeet kerralla kynnyksen yli. Ennestään ahdas eteinen on nyt täysin tukossa, kun pahvilaatikkopinot tukkivat väylän vessaankin. Ristiriitaisin tunnelmin rouva omaishoitaja kiittää kaupunkia kädenojennuksesta, kysehän on rahallisesti huomattavasta summasta, ja raapii päätään, mihin nuo kaikki painavat laatikot kaksiossa sijoitetaan. Onneksi saunominen on jäänyt verenpainevaihteluiden takia viime aikoina vähiin, joten saunasta päätetään rakentaa hoitotarvike- ja wc-paperivarasto. Kiukaan sulakkeet napsautetaan toki heti pois päältä.

Pikku hiljaa molemmille alkaa valjeta, että pohjapiirrokseen merkityt pari kolme invaympyrää eivät automaattisesti tarkoita samaa kuin täysin esteetön ja toimiva eläkepäivien koti. Asumisoikeusasunto kuulosti markkinapuheissa joustavalle ja turvalliselle vaihtoehdolle, kodille, jossa saa asua niin kauan kuin huvittaa ja jota saa rempata mieleisekseen. Kun sitten ilmeneekin tarve esteettömälle pesualtaalle, ylhäältä päin annetaan kyllä lupa muutostöihin, mutta yhdellä ehdolla: alkuperäinen allas kaappeineen on vietävä häkkivarastoon suihkusermin kaveriksi odottelemaan, josko seuraavaa asukasta hamassa tulevaisuudessa ei esteettömyys miellyttäisikään, vaan hän haluaisi palauttaa kylpyhuoneen kalusteet alkuperäiseen muotiinsa. Onhan talo vielä sen verran nuorikin...

Jaaha, taitaakin olla taas aika alkaa selata netin asuntoilmoituksia. Rastitetaan hakukriteerit 3–4 h, esteetön ja hissi. Tallenna hakuvahdiksi. Klik.

Seniorin omaishoitaja

* Konmarittaa tarkoittaa kodin tyhjentämistä ”turhista” tavaroista japanilaisen Marie Kondon kirjan oppien mukaan.

Entisen kotimme naapurissa laidunsi kesätyölampaita. Niityllä viihtyi useasti myös muuan omaishoitaja. Naapurin lapsiperheen rouva ihmetteli, miten lampaat minun luokseni uskalsivat, kun koko lauma juoksi vain karkuun aina kun he kiipesivät laitumelle. ”Ai niin, kun sinä oletkin joku lammaskuiskaaja…”

Vastaus oli hyvin yksinkertainen: lampailla on hyvä ja pitkä muisti. Lähestyin niitä rauhallisesti apilankukka- tai voikukanlehtiherkut kädessäni ja juttelin leppoisia. Ei aikaakaan, kun luottamus oli voitettu ja tunsimme toisemme. Saatoin kaikessa rauhassa ruokkia ja rapsutella karitsoita, kun isommat makoilivat ruokalevollaan. Välillä sain koko lauman ympärilleni, kun taivuttelin pajupuskien oksista herkkuja lampaiden ulottuville.

Yhtenä kesänä kaksi jo vähän vanhempaa karitsaa parkeerasi eteeni ”rapsuta minua” -tuijotuksen kera, eivätkä ne hievahtaneetkaan paikoiltaan. Ei niille maistunut edes apila, ne vain kaipasivat seuraa ja tarjosivat minulle ilmaista karitsaterapiaa. Win-win-tilanne siis. Ohikulkijat tiedustelivat, olivatko lampaat minun omiani. Ehei, ne olivat vain kavereitani. Se oli täydellistä molemminpuolista läsnäoloa ilman moderneja häiriötekijöitä – mindfulnessia parhaimmillaan.

Hellyyttävin tapaus oli eräs pikkumusta, joka kipitti jo matkan päästä minun ja tarjoamieni apilankukkien luokse ja viipyi hellittävänäni pitkän tovin. Sitten aitauksen toiselta puolelta kantautui vaativa ”Määä!”. Pikkuinen vilkaisi taakseen – Oho, ne ovat jo noin kaukana! – ja katsahti sitten minuun kuin sanoakseen: ”Kiitti herkuista, mutta minun pitää nyt mennä, äiti kutsuu!” Sitten se kiepsahti kannoillaan ja vastasi pienellä määkinällään: ”Odota, äiti, minä tulen!” ja kirmaisi muun lauman perään. Huikkasin: ”Kiitos seurasta ja hei hei! Nähdään taas!”

Oih, ikuinen muistijälki sielussani... Tuo olikin viimeinen kohtaamiseni rakkaiden terapiakaritsoitteni kanssa, sillä seuraavana keväänä muutimme pois.

Olisivatpa ihmisten väliset kohtaamisetkin aina näin helppoja ja antoisia. Kaikkea muuta, kyseessä on elinikäisen oppimisen prosessi.

Seniori kysyi minulta kesällä: ”Luuleekohan tuo yksi naapuri minua ihan tyhmäksi, kun kuljen aina rollaattorilla? Kun ei hän ikinä sano minulle mitään eikä oikein edes vastaa tervehdyksiin, vaikka sinulle aina juttelee.” Lohdutin, että se varmaan johtuu siitä, kun minä olen tällainen lörppä, niin naapurit ovat tottuneet siihen, että höpötän aina heille. Ehdotin: ”Mitäs, jos ensi kerralla itse aloittaisit keskustelun ja minä yrittäisin pysyä taustalla?”

Olin jo ehtinyt unohtaa kyseisen keskustelumme, kun yksi kerta huomasin Seniorin tekevän reippaasti pari välikysymystä tämän samaisen naapurin kanssa keskustellessani. Sittemmin juttu on luistanut heillä ihan kahden keskenkin.

Seniorilla perussairaus tuo haasteensa kommunikaatioon, kun kasvot muuttuvat vähitellen ilmeettömiksi ja katsekin saattaa muuttua tuijottavaksi. Parkinson-potilaalle tyypillinen vähäilmeisyys eli hypomimia johtuu kasvojen lihaksiston jäykkyydestä ja liikkeiden hidastumisesta. Minulla kun yleensä kasvot leviävät hymyyn automaattisesti toisen ihmisen (tai lemmikin) kohdatessani, niin Seniori joutuu näkemään vaivaa näyttääkseen helposti lähestyttävältä. Ensivaikutelma tehdään minuuttien sijaan sekunneissa, joten haaste on ilmeinen.

Seniori totesi minulle kerran, että: ”On se sinulla helppoa, kun ei tarvitse kuin ovesta ulos astua, kun jo saat seuraa.” Palaankin usein roskiskeikalta pahoitellen, kun meni vähän pitkäksi, kun jäin jälleen suustani kiinni sen ja sen kanssa. Eikä taipumus rajoitu kotitonttimme rajojen sisäpuolelle. Terveyskeskuksen ilmoittautumisautomaatin ja hissin välisellä matkalla ehtii näköjään hyvin käydä ventovieraan ihmisen kanssa hedelmällisen keskustelun yhdestä iän tuomasta yleisestä sairaudesta ja siihen hoidoksi annettavasta leikkauksesta toipumisskenaarioineen.

Small talk eli kevyt jutustelu saattaa kuulostaa tyhjänpäiväisyyksistä jaarittelulta, mutta omaishoitajalle tai yksin asuvalle vaikkapa roskapussin viennin lomassa käyty lyhytkin dialogi saattaa olla vuorokauden ainoa kontakti ulkomaailmaan ja elintärkeä tauko päivän rutiineihin.

Itselläni on joitakin ärsyttävä tapa tervehtiä kaikkia naapureitamme (ja lenkkipoluilla tuntemattomiakin). Osan kanssa taisi mennä pari vuotta ennen kuin sain vaihdettua muutaman lauseen säästä tai lumitöistä. Osan kanssa meille on kehkeytynyt oikeita vertaistukisessioita taloyhtön pihamaalla. Muutaman annan suosiolla livahtaa ohitseni ilman katsekontaktia, kun se näyttää olevan heille luontaisin tapa toimia.

Kaikki eivät pidä itäsuomalaisesta yltiöavoimuudestani, vaan kokevat sen tungettelevana tai jonkin sortin höppänyytenä. Koiranulkoiluttajille on kehittynyt oma jutustelukulttuurinsa, johon on helppo toisten liittyä. Meille lemmikittömille juttuseuraa kaipaaville pitäisi olla pihoilla vaikka penkki tai keinu, jossa istuvaa saisi luvan kanssa lähestyä.

Suunnittelin jo vuosia sitten puoliksi vitsinä perustavani entisen kotikaupunkimme kauppakeskukseen Höpötystuvan, johon saisi piipahtaa rupattelemaan niitä näitä ja poistamaan yksinäisyyttään. Välillä nimittäin piti tarkistaa, lukeeko paitani selkämyksessä ”Saa avautua!”, kun miltei joka kerta, kun pysähdyin jollekin kauppakeskuksen monista penkeistä evästämään, seuraani liittyi mukava ikäihminen tai pari, joiden kanssa oikeasti koimme tulleemme kohdatuiksi puolin ja toisin.

Harmillisesti pandemia vei mennessään nämäkin arjen kohtaamispaikat. Penkit olivat vähällä jäädä pysyvästi varastoihin, ja niiden poisvientiä perusteltiin mm. nuorison parveilun ehkäisyllä. Onneksi viime aikoina on vihdoin herätty siihen, kuinka paljon kaupoissa asiointikin vaikeutui, kun ei ollut liikkeiden edessä paikkoja istahtaa huilimaan eikä edes pakkaamaan ostoksia kasseihin kaikessa rauhassa.

Toivonkin pysyviä kohtaamispenkkejä kauppakeskuksiin. Ja terapialampaita keskustan liepeille.

Hyvää valtakunnallista Vanhustenviikkoa!

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja

Lokakuu 2023

10 merkkiä, joista tiedät olevasi jo tukevasti keski-iässä

Linnunlaulua ja dosettihaasteita

Ympäri käydään ja yhteen tullaan – Kun neliöt käyvät ahtaiksi

Lammastarhassa opittua