Marraskuu 2023

Omaishoidon myyttejä murtamassa

29.11.2023

Myytti 1: Omaishoitosopimuksesta ei pääse eroon

Virallisten dokumenttien kertomaa

Edessäni on kolme toissa kesänä päivättyä asiakirjaa: Viranhaltijan päätös omaishoidon tuesta, Sopimus omaishoidon tuesta sekä Omaishoidon tuen hoito- ja palvelusuunnitelma. Sopimuksen mukaisesti olen ”sitoutunut huolehtimaan palvelutarpeen arvioinnissa ja hoito- ja palvelusuunnitelmassa sovitusta hoidoista ja huolenpidosta sekä siitä, että hoitopaikka on soveltuva terveydellisiltä ja muilta olosuhteiltaan siellä annettavalle hoidolle”.

Sopimus äitini omaishoidosta on voimassa toistaiseksi. Voin irtisanoa sopimukseni päättymään aikaisintaan ”irtisanomista seuraavan yhden kuukauden kuluttua”. Kyseessä ei ole työsuhde, mutta eläketurva sekä työtapaturma- ja ammattitautilain mukainen vakuutusturva ovat voimassa sopimusomaishoitajallakin.

Eli halutessani pääsisin eroon omaishoitositoumuksestani paljon helpommin kuin määräaikaisesta työsuhteestani tai nykyisestä asunnostamme.

Myytti murrettu.

Laajennetaanpa hieman näkökulmaa.

Omaishoitajana ilman sopimusta

Kuvitellaanpa tilanne, jossa en olisi toissa kesänä edelleenkään uskaltautunut hakemaan omaishoidon tukea. Miten minulla nyt menisi?

Kymmenes vuosi omaishoitajana lähtisi pian käyntiin. Todennäköisesti sinnittelisin edelleen jaksamiseni rajoilla hankkimatta ulkopuolista apua ja neuvoja sekä purkamatta tuntojani juuri kenellekään. Ainoita lähellä asuvia sukulaisiammekaan tuskin viitsisin paljon kuormittaa tilanteellamme. Ilmapiiri kotonamme olisi jo suorastaan toksinen ja kommunikaatiomme hedelmätöntä. Kävisin luultavasti edelleen vääntöä työvoimaviranomaisten kanssa siitä, olenko omaishoitajana työmarkkinoiden käytettävissä vai en.

Seniorin fyysinen kunto ja tasapaino olisivat todennäköisesti nykyistä heikompia. Päivät toistuisivat samanlaisina, ja apatia söisi vähäisenkin aloitekyvyn. Naapureissammekin on monta omaishoitotilannetta päällä – suurin osa ilman sopimusta. Joten naapureitakaan en kehtaisi vaivata, edes auttamaan kaatuneen Seniorin pystyyn nostamisessa. 112 olisi viimeinen oljenkorteni, kun ensin olisin itse yrittänyt hampaat irvessä kiskoa häntä ylös (ilman turvallisen ylösnousun ohjeita), vaikka oma terveyteni ei todellakaan sallisi moista. Yön yli en uskaltaisi enää Senioria jättää yksin, joten mökkihöperyys olisi jo huipussaan tässä vaiheessa.

Todennäköisesti purisin silti edelleen hammasta (valitettavasti kirjaimellisesti), ja olisin yhä sitä mieltä, että minähän en lähde kävelemään. Jo vuosia sitten minulle vihjailtiin monelta taholta, että: ”Kyllä sinun pitäisi ajatella itseäsikin. Olet vielä sen verran nuori, että sinun pitäisi saada elää omaa elämääsi. Laita äiti palvelutaloon ja muuta omillesi.”

Uutispäivitys: Nykypäivänä tehostettuun palveluasumiseen ei noin vain laiteta ketään. Itse asiassa, jo pari vuotta sitten Seniori itse lähetteli sähköpostitiedusteluja paikallisiin (yksityisiin) palveluasumisen yksiköihin tiedustellakseen tilannetta. Ihan siltä varalta, jos minä en enää jaksaisi ja hän joutuisi muuttamaan vieraisiin nurkkiin. (Ensin hän kyllä vakuutteli kovasti pärjäävänsä vaikka tavallisessa kaksiossa yksinään ja tilaavansa sinne palveluita.) Yksi taho ei vastannut edes uusintaviestiin. Toisesta kerrottiin, että kaikki paikat ovat täynnä, ja vasta luonnollisen poistuman kautta vapautuisi huoneistoja. Jonoon voisi ilmoittautua. Se ei koskaan selvinnyt, miten Seniorin eläke olisi riittänyt yksityiseen tehostettuun palveluasumiseen, jossa yölläkin on joku napin painalluksen takana. 

Ilman omaishoitosopimusta tuskin olisin vieläkään älynnyt etsiytyä vertaistuen pariin – enhän vuosikausiin hahmottanut olevani omaishoitaja, joten en edes tajunnut etsiä omaishoitajien yhdistystä ennen kuin sain palvelutarpeen arviointikäynnillä esitteen kotiin.

Hetkinen, mieleeni hiipi juuri hämärä muistikuva noin viiden vuoden takaa: Nyt muistankin pysähtyneeni joillain markkinoilla lyhyesti Hyvinkään Omaishoitajien ja OmaisOivan infokioskille. Selittelin anteeksi pyydellen, etten ollut ”varsinainen omaishoitaja”, mutta olin juuri muuttanut monisairaan äitini kanssa yhteiseen asuntoon Hyvinkäälle ja että äiti varmaan ihmetteli jo, missä viivyin.

Harmi, kun olen jo unohtanut, mitä tietoa vailla olin tuolloin. Muistan vain, että kun minua kutsuttiin piipahtamaan yhdistyksen toimistolle kahville, ajatukseni oli: ’Tuskin tohdin. Enhän vielä edes kuulu varsinaiseen kohderyhmään.’ En ollut sisäistänyt määritelmää, jonka mukaan omaishoitajia ovat kaikki, jotka pitävät huolta perheenjäsenestään tai läheisestään, joka ei sairauden, vamman tai muun erityisen hoivan tarpeen vuoksi kykene selviytymään arjestaan ilman omaisensa tai läheisensä apua. Ja että omaishoitoyhdistyksen toimintaan ovat tervetulleita ihan kaikki omaishoidosta kiinnostuneet.

Ilman omaishoidon sosiaaliohjausta ja omaishoitajien paikallisyhdistystä tuskin olisin itse löytänyt puoliakaan siitä tiedosta ja niistä tukiverkostoista, joista nyt olen tietoinen. Eläkkeesaajan hoitotuen, kuljetustuen sekä tärkeimmät hoitotarvikkeet olimme sentään osanneet hakea jo aiemmin, kun sairaalapolin hoitaja niistä oli aikoinaan meille vihjannut.

Tuolloin pääasiallista sairautta kerran vuodessa kontrolloivan lääkärin vastaanotolta ohjattiin vielä suoraan hoitajan pakeille, ja häneltä sai vinkkejä ja tietoa kuntoutushakemuksista yms. Nykyään vuosikontrollikutsutkin odotuttavat itseään, eikä hoitajaa enää tavata kasvokkain. Puhelinyhteys sentään tarvittaessa toimii.

Sopimusomaishoitajana ja osa-aikatyössä paikallisyhdistyksessä

Seniori tarvitsee apuani henkilökohtaisissa toimissaan, ja hänen hoitonsa arvioitiin sitovuudeltaan ja vaativuudeltaan sellaiseksi, että sopimuksen tehneenä omaishoitajana minulle kertyy kolme lakisääteistä vapaavuorokautta kuukaudessa. (Lakisääteisten vapaiden pitämisessä olen kyllä toistaiseksi valitettavan huono esimerkki. Aiheesta pitäisikin kirjoittaa ihan oma blogitekstinsä.) Olen myös oikeutettu omaishoitajan hyvinvointi- ja terveystarkastukseen halutessani.

Työvoimapoliittisesti olen toistaiseksi sivutoiminen omaishoitaja, niin kauan kuin Seniorin kunto ei olennaisesti heikenny. Mikäli työllistyisin kokopäiväisesti, meille on luvattu muutaman viikon varoitusajalla järjestää kotihoidosta apua.

Kotonamme on käynyt toimintaterapeutti ja fysioterapeutti, joiden kanssa olemme yhdessä miettineet asuntomme toimivuutta ja estettömyyttä lisääviä ratkaisuja. Olemme saaneet käyttöömme apuvälineitä itse kehittelemieni niksien lisäksi. Olemme myös harjoitelleet liikkeitä ja asentoja, jotka tukevat Seniorin fyysistä toimintakykyä ja omatoimisuutta.

Minulle on opetettu joitakin turvallisia tapoja avustaa mm. nousuissa, ulkona liikkumisessa ja autoon istumisessa. Myös ruokailuun olemme saaneet vinkkejä ja apuvälineitä lainaan. Meillä on myös lupa olla yhteydessä esim. fysioterapeuttiin, mikäli tilanteet muuttuvat ja neuvoja tarvitaan lisää.

Omaishoidon sosiaaliohjaajaan voimme olla aina tarvittaessa yhteydessä. Hän neuvoo mm. omaishoitajan vapaiden käytössä ja muiden omaishoitoa tukevien palvelujen ja opastuksen saannissa. Seniori sai esimerkiksi paikan ikäihmisten toimintakerhossa. Vielä toissa kesänä itsensä ”tällaiseksi ’A-sosiaaliseksi’ tyypiksi” esitellyt Seniori on tullut kuorestaan ja käynyt elokuusta asti innoissaan kerhossa joka toinen torstai ja peruutuspaikalla väliviikoillakin. Juuri parhaillaan on kerhopäivä käynnissä, ja minulla etätyörauha. Kotiin on mahdollista saada myös omaishoidon sijaisapua, joka ei kuluta omaishoitajan vapaita.

Sosiaaliohjaaja myös tarvittaessa vaikka viheltää pelin poikki, jos huomaa omaishoitajan kaikesta tuesta huolimatta uupuvan tehtävässään. Omaishoidon ei ole tarkoitus imeä hoitajasta kaikkia mehuja, vaan hakemus pitkäaikaishoitopaikkaan laitetaan vireille ennen kuin perheessä on kaksi hoidettavaa.

Välillä omaishoitaja saattaa sinnitellä yksin kuplassaan, eikä huomaa avuntarvettaan ajoissa. Ei minullekaan olisi kukaan osannut tulla tuputtamaan apuaan tänne kotiin silloin, kun en edes ymmärtänyt vielä olevani omaishoitaja. Tarvitsin itse ulkopuolisen koulutustahon sanoittamaan tilanteeni.

Omaishoito poiki itselleni onnekkaasti myös määräaikaisen työsuhteen. Vielä alle pari vuotta sitten heikoimpina hetkinä tuskailin elämäni valuvan ihan hukkaan äitini paimentajana. Nyt jopa ideoimme työjuttuja yhdessä. Näen jälleen, että elämälläni on sittenkin ollut koko ajan merkitystä.

Voin käyttää oppina yhteisiä kokemuksiamme – niin myötä- kuin vastoinkäymisiä – ja tukea kenties muutamaa muutakin vastaavia asioita läpikäyvää. (Tekisi mieleni siteerata tähän pariakin Paavalin kirjeistä, mutta tyydyn toteamaan, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka itse yleensä näen vasta vuosien päästä, kuinka palapelin palaset alkavat loksahdella nätisti paikoilleen.)

Seniori vitsaili tuossa taannoin, että hänen maineensa on jo mennyttä tämän blogin myötä. Lohdutin, että ei se mitään, niin minunkin, mutta menkööt yhteisen hyvän puolesta.

Hyvää omaishoitajien viikkoa kaikille ja tervetuloa mukaan yhdistyksemme toimintaan! 

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja

Seniorin yksinhuoltaja

22.11.2023

Ennen olin vain lähiomainen ja yhteyshenkilö. Vaivihkaa minusta olikin tullut Seniorin yksinhuoltaja. Nykyään puhelutkin joko ohjautuvat suoraan minulle tai Seniori sanoo ojentavansa puhelimen ”tuolle minun omaishoitajalle”. Hyvä niin. Ei ole yksi kerta, kun olemme joutuneet etsiskelemään muun muassa hammaslääkäriaikoja Seniorin kalenterista suurennuslasin kera.

Onko paha paikka?

Omaishoitajana minun pitäisi muistaa vaihdattaa omat yhteystietoni kaikkiin hoidettavani virallisiin kontakteihin. Ja synkata kalenterimme, jotta pysyisin kartalla kummankin menoista puhelimen soidessa kodin ulkopuolella.

On se kyllä ihmeellistä, miten lääkärit onnistuvatkin aina soittamaan juuri silloin, kun olen joko paikallisen kauppakeskuksen hississä tai ruokaosastolla? Enkä todellakaan luuhaa siellä päivittäin. Viimeksi jäi keskeneräinen take away -sushirasia lojumaan tiskille pitkäksi toviksi, kun luikin hyllyjen väliin kuiskimaan Seniorin labratuloksista.

Toisen kerran jouduin piilottelemaan kauppakeskuksen sisäportaikon alla referoidessani uudelle lääkärille parin vuoden sairauskertomustani ja kuvaillessani suolistoni toimintaa. ”Voin kyllä soittaa myöhemminkin, jos on paha paikka.” ”Ei kun puhutaan nyt vain, kun on kerrankin lääkäri langan päässä.” Ties missä olisin ollut vastaamassa seuraavaan puheluun…

Kun toinen ei pysty, eikä toinenkaan kykene

Liikuntarajoitteisen ikäihmisen yksinhuoltajana olon turhauttavimpia hetkiä on, kun tajuaa itse olevansa niin sairaana, ettei kykene raahautumaan edes ulkoroskiksille. Naapureillekaan kun ei oikein kehtaa lykätä haisevia kasseja käteen.

Onneksi sänkyyn kaatavat taudit ovat saavuttaneet minut korkeintaan kerran vuodessa ja yleensä viileään aikaan. Silloin ei ole ihan kamala rikkomus, jos heivaan roskapussit lasitetulle parvekkeelle odottamaan hetkeä, jolloin pumppuni ei enää hakkaa tuhatta ja sataa jo matkalla sängystä vessaan tai keittiöön.

Ruokahuollon saan kyllä hoidettua kipeänäkin niin, ettei Seniori jää heitteille. Alkusyksystä onnistuin jopa sumplimaan omaishoidon tartuttamatta parin viikon kokovartaloflunssaani Senioriin (tai muihinkaan). Olikin varsinainen taitolaji yrittää väistellä toisiaan näissä neliöissä ja tehdä etätöitä. Välttämättömät, lähikontaktia vaativat avustustehtävät hoidin maski päässä ja selän takaa.

Kun ajatuskin jähmettyy

Tänään lounaalla sattui taas toinen yleinen turhautumista provosoiva yksinhuoltajatilanne. Seniorilta jouduttiin viikko sitten poistamaan hammas, ja monta päivää oli menty viileällä mössöruokavaliolla. Kiireisen perjantain kunniaksi päätettiin törsätä ja tilata kotiin oikein liharuokaa. Kylkiäisiksi tuli yhteinen tölkillinen limsaa.

Seniori ilmeisesti päätti säästää herkkunsa viimeiseksi, eikä ollut ehtinyt ottaa lasistaan kuin yhden hyrpyn, kun minä siivousinnossani päätin pestä pöydän, lattian ja nahkaisen huonekalun keltaisella juomalla. Olisi pitänyt vain antaa rasvaisen ruokakääreen virua siinä, mihin Seniori oli sen siirtänyt. Mitäs läksin huiskimaan kesken ruokailun...

Kun tapahtuu äkillinen ”katastrofi” – ja meillähän näitä tapahtuu – oma reaktioni on: pehva ylös penkistä sillä samalla sekunnilla, kosteaa paperia tai rättiä käteen ja siivoushommiin ennen kuin tulee pysyvää tuhoa. Seniorilla puolestaan viestikoneisto toimii yllättävissä tilanteissa entistäkin hitaammalla, ja hän jähmettyy. Prosessiajattelusta ei ole tietoakaan, ja kauko-ohjaus on silloin ainoa tehokas moodi, jos kaipaan apua.

En ole vieläkään valitettavasti oppinut äkillisissä tilanteissa kaivamaan sanavarastostani konditionaalilla tehostettuja lempeitä pyyntöjä, vaan suustani pääsee lähinnä armeijatasoista käskytystä. Kun Seniori sitten yrittää parhaansa mukaan robottimaisesti totella hätäisiä ohjeitani, lopputuloksena on yleensä pari minulle ojennettua kuivaa paperinpalaa (eihän hän tiedä tai muista, missä meillä säilytetään siivoustarvikkeita).

Tässä vaiheessa oma suuni on jo siirtynyt autopilotille toistelemaan lapsuudestani tuttuja lausahduksia, kuten: ”Käske ’piip’, ja käy ite perässä!” ja ”No nii ja taas tuli minulle siivoushommia!” Todella kypsää toimintaa siis. Varoituksen sana teille, joille on suotu omia lapsia: tässä jälkikristillisessä yhteiskunnassamme vanhuutenne kohtelu valitettavasti ansaitaan jo vuosikymmeniä aiemmin. What goes around comes around.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin

Jottei tästä tulisi ihan masentava kirjoitus, niin totean, että on tässä yksinhuoltajakuviossa hyvät puolensakin. Saan nähdä ja kokea aitiopaikalta ne ilon ja onnistumisen hetket, kun Seniori rohkaistuu luottamaan itseensä ja antamaan luovan panoksensa ja huomaa, että ”osaakin vielä jotain”.

Tai se, että pysyn kaikista ihmisistä parhaiten kärryillä hänen voinnistaan ja sairauksiensa kulusta. Ja niin kauan kuin vanhat asiat pysyvät muistissa, voin myös kysellä, millaista elämä oli kummankin lapsuudessa.

Voi kun muistaisinkin olla kiitollinen siitä, että niin fyysinen kuin henkinenkin välimatkamme on nykyään oivallisen lyhyt. Eikä meillä enää edes hevin loukkaannuta.

 Seniorin omaishoitaja

Omaishoitajat monet roolit, osa 1

15.11.2023

Salapoliisi

Seniorin huoneessa klo 21.10. Seniori vastailee viereisestä kylpyhuoneestaan.

- Otatsie koht yölääkkeen?

- Vastaha mie otin lääkkeet!

- Ai mitkä lääkkeet?

- No ne, mitkä ol yöpöyäl.

- Tässon kaks dosettii: huomisen täys ja tänpäiväne, josson yölääke jälel. Mistä sie otit ne lääkkeet?

- No siit, mist pitiki.

- Oliks siin yks lääke vai monta tablettii?

- No se normaali lasti.

- Siis moneltko sie otit kuuen lääkkeet?

- Mie otin ne vähä myöhemmi.

- Mitä tarkottaa vähä myöhemmi?

- No vähä myöhemmi.

- Puol yheksä?

[Hiljaisuus.]

- Eli sie stoppasit lääkemuistutuksen kuuelt, mut unohit ottaa lääkkeet?

- Hmm…

- Siin tuli nyt kyl tosi pitkä väli Parkinson-lääkkeille. Ei ihme, jos ei mikää toimi.

- Joo.

- Ota ny kuitekii toi puol kymmene lääke ennen nukkumaammenoo, mut oo varovain, jos alkaa pääs heittää.

-  Joo.

-  Pitääks mun alkaa antaa sulle lääkkeetki?

-  Ei!

-  No näköjää ainaki tarkistaa iltasi, et dosetti on tyhjä...

 Seniorin omaishoitaja

Työ + omaishoito = ?

8.11.2023

Etätyörauhaa

Seniori lähti juuri ensimmäistä kertaa yksin Sote-taksilla naapurikaupunkiin kyläilemään. Visiittiä oli suunniteltu vasta viimeiset kaksi vuotta, ja nyt ennen ensilumia hän halusi sen vihdoin toteuttaa.

Minulla onkin tässä viitisen tuntia keskeytymätöntä työaikaa. Siitä puolitoista tuntia menee Teams-koulutuksessa, ja ruokaakin pitäisi haukata jossain välissä. Toinen verkkokoulutus onneksi siirtyi pois tältä päivältä. Meninkin möläyttämään sen ääneen. ”Ai, tarkoittaako se, että saankin tulla takaisin kotiin jo kolmeksi?” (Häh, miten tämä nyt näin päin kääntyi?)

Haastava tapaus

Työnhakija-omaishoitajana ikäihmiselle, ennen kuin olin uskaltautunut virallistamaan omaishoitajan statukseni, olin sosiaali- ja työvoimavirkailijoiden silmissä niin haastava ja harvinainen tapaus, että eräskin työvoima-asiantuntija totesi ehkä kerran työuransa aikana törmänneensä vastaavaan. Siinä sitten raaviskelivat päätään ja ihmettelivät ääneen, miten noin fiksu nainen on voinut olla noin kauan tekemättä mitään. (Tyrskähdin ääneen. Jokainen omaishoitaja ymmärtää, miksi.) Ja että ymmärsinhän, miltä aukko CV:ssäni näyttää heidän virallisesta näkökulmastaan. (Jos olisin ollut kotiäitinä, vastaavaa keskustelua tuskin olisi käyty.)

Kaiken maailman valmennukset ja tsemppaukset oli käyty läpi, mutta en vain ollut kyennyt ratkaisemaan liian vaikeaa yhtälöä: Missä työtehtävissä jaksaisin terveydellisine rajoitteineni niin, että Seniori pärjäisi päivät yksin kotona ja töiden jälkeen kykenisin vielä pyörittämään huushollia ja pitämään koko paletin kasassa? Subjektiivinen päivähoito-oikeus kun ei koske vanhuksia. Enkä allergioitteni vuoksi voi oikaista käyttämällä valmisruokia tai työpaikkaruokaloita enkä työskennellä sisäilmaongelmaisissa tiloissa.

Sain myös kuulla, että omaishoidonhan voi aina lopettaa, jos tulee kiinnostava työtarjous kohdalle, eikä pysty yhteensovittamaan näitä kahta. (Onkohan naapurillammekin päivähoito-ongelmia, kun koira kuuluu taas haukkuvan yksin ikävissään? Pitäisiköhän tämä ystävystyttää koirarakkaan Seniorin kanssa, niin että kummallakin olisi seuraa päivisin?)

Sopimus ja sen seuraukset

Kun sitten vähän myöhemmin olin ystävällisen kuntoutustahon kannustamana ja suorastaan patistamana rohkaistunut hakemaan sopimusomaishoitajuutta – silläkin uhalla, että hoito tulkittaisiin päätoimiseksi ja jäisin lähes puille paljaille – ja saanut sopimuksen takautuvasti alkamaan, olin uuden haasteen äärellä: Vaikka omaishoitajuus on vaativaa ja päivittäin sitovaa (muuten ei sopimusta edes syntyisi), minun tuli todistaa olevani kuitenkin valmis vastaanottamaan kokoaikatyötä omaishoidon rinnalle. Tämä siis, jos halusin saada edes työmarkkinatukea alimman omaishoitopalkkion lisäksi. Asumistuki ei tullut kyseeseen, sillä asuin yhteistaloudessa vanhempani eli hoidettavani kanssa.

Selvityspyyntöön työn ja omaishoidon yhteensovittamisesta tuli tuolloin rehellisesti kirjailtua fakta jos toinenkin arkemme kulusta. Kerroin, että Seniori oli jo vuosikaudet pärjäillyt kotona ja käynyt jopa syöpähoidoissa yksin sillä aikaa, kun minä olin (fyysiseen sairastumiseen ja ääneni menetykseen asti) kuluttanut sisäilmaongelmaisten rakennusten penkkejä työnhakuvalmennuksissa tai työkokeilussa. (Äänihuultani jouduttiin sittemmin operoimaan, joten nyt pystyn taas puhumaan normaalisti.) Liitin selvityksen mukaan sopimuksen omaishoidosta sekä hyvinvointialueen lausunnon siitä, millä aikataululla kotihoito järjestyisi, jos työllistyisin kokopäiväisesti. Nyt olen sivutoiminen omaishoitaja (alin palkkioluokka) ja ilmoitusvelvollinen, mikäli tilanne muuttuu.   

Totuus julki

Kuunnellessamme taannoin televisiouutisista välähdyksiä tulevan vuoden budjettiehdotuksesta Seniori tokaisi: ”Kutsutaan tuo poliitikko meille kotiin vuorokaudeksi hoitamaan minua ja pyyhkimään pyllyä, niin näkee, mitä on omaishoito!” Hyvä idea! Se olisi tarpeen varmaan monelle muullekin. Siinä voisivat silmät avautua sen suhteen, miten yksinkertaista kokopäivätyön ja omaishoidon yhteensovittaminen onkaan.

Miten ihmeessä nyt jo ylikuormittuneen kotihoidon työntekijä voisi tietää, milloin Seniori on jumissa tai muussa hetkellisessä avuntarpeessa? Vai asennetaanko meille kameravalvonta joka huoneeseen? Ja miten muutama kotihoidon käynti päivässä helpottaisi omaa taakkaani arkemme pyörittäjänä?

Kun kääntää selän

Tuossa juuri männäviikolla kävi tällainen tapaus: Olimme lähdössä spontaanille potentiaalisen asunnon katselmuskeikalle. Käväisin ennen lähtöä pitkästä aikaa varastossa hakemassa talvivarusteita autoon. Kun avasin ovemme, Seniorin huoneesta kuului: ”Tule nostamaan vähän!” ”Mitä ihmettä? Et kai sie taas kaatunut?” Ovi jäi raolleen, kun säntäsin paikalle. Siellä keikkui Seniori jalat puoliksi kengissä, jyrkässä etukumarassa käsiensä varassa tuoliin nojaten.

Tuollaiset mäkihyppyharjoitteet onkin hyvä ajoittaa juuri siihen saumaan, kun omaishoitaja on hetkisen tavoittamattomissa. Yleensä kengät puetaan kyllä istualtaan, mutta ei näköjään juuri tänään. Lääkkeetkin pyritään ottamaan hieman etuajassa, jos lähtö ajoittuu hiipuvan lääkevaikutuksen aikaan. Muttei tänään – tietenkään. Ja jos lähdöstä kerrotaan jo edellispäivänä, yöunet jäävät vähiin, kun täytyy miettiä lähtöä. En siis voi voittaa. Päätin suosiolla ottaa aikalisän ja odottaa, kunnes lääke olisi taas imeytynyt. Reissu saatiin lopulta heitettyä ilman haavereita.

Ideaalitilanteessa

Mitä sitten toivoisin? Miten asiat tulisi järjestää? Hyvä ja oikeutettu kysymys. Vielä runsas vuosi sitten olisin vastannut siihen eri lailla kuin nyt. Nyt kun olen viimein päässyt taas maistamaan ansiotyoelämää ja toteuttamaan itseäni muutenkin kuin omaishoitajana, sanoisin, että itselleni ja hermoilleni ehdottomasti paras ratkaisu olisi saada jatkossakin tehdä joustavaa osa-aikatyötä omaishoidon rinnalla siten, että suurin osa työstä tapahtuu etänä.

Ihannetapauksessa hoidettavani pääsisi parina päivänä viikosta päivätoimintaan (avustava taksi kuljettaisi ja avustaisi sisälle asti turvallisesti), jolloin voisin olla läsnä työpaikalla, ja muut päivät työskentelisin etänä. Omaishoidon tuen alimman palkkion tulisi olla edes sen suuruinen, että yhdessä osa-aikatyön palkan kanssa pystyisin elättämään itseni ilman muita tukia (joista en nytkään saa muuta kuin pikkuisen sovitellun työmarkkinatuen), eikä omaishoidettavani tarvisisi maksaa asumistani.

Tähänhän voisi vaikka tottua

Oletin, että tätä loppukaneettia kirjoittaessani ulko-ovi kolahtaisi. Mutta ei, Seniori taisikin virkistyä kyläreissullaan eikä väsähtää kesken kaiken, kuten pelkäsi. Ties vaikka saisin useamminkin kokonaisen työpäivän omaa aikaa. ”Jos me vaikka hurautammekin Helsinkiin!” kuittasi Seniori aamulla, kun kehotin viipymään niin kauan kuin vain viihtyy. Siitä vain! Virkistysmatkoihinhan Sote-taksikortti on myönnettykin.

 PS Kello on nyt 15.59. Piste. Tallenna. Kiitos!

 Seniorin omaishoitaja        

Nukkuja vai kukkuja?        

1.11.2023

Kelloja on taas käännelty ja unirytmiä väännelty. Parhaillaan vietetään Univiikkoa®, jonka on lanseerannut Uniliitto ry (www.uniliitto.fi). Moni viettäisi tänä pimeimpänä aikana vuodesta mielellään unikuukautta. Yhdellä lapsuuteni lempisarjakuvahahmoista oli ruoka- ja unikello, jonka pirahtaessa kaikki muu toiminta lakkasi ja oli aika keskittyä kellon osoittamaan toimintaan.

Kun ei nukuta

Oma unikelloni on aina ollut hieman omalaatuisesti virittynyt. Seniori muistaa vielä hyvin, kuinka turhauttavaa minua oli pienenä saada nukahtamaan päiväunille. Nukutuslaulut oli kulutettu loppuun kuin venynyt C-kasetti, luettu puhki pino pikkukirjoja ja sormesta pidetty hellästi kiinni jo puutumiseen asti. Nukuttajan torkahtaessa minä tyttö tökin hänen silmäluomiaan auki pitkillä sormillani ja anelin: ”Avaa silmä! Älä nuku!” (Olen pahoillani.)

Opin puhumaan hyvin varhain, ja siitä asti olen ollut äänessä. Suonissani taisi virrata myös elohopeaa; maailmassa oli niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa, että kuka sitä nyt keskellä päivää jouti makaamaan. Eräällä lapsuuskesäni mökkireissulla minut komennettiin lepolasselle makaamaan ja katselemaan poutapilviä, kun kukaan ei enää jaksanut kuunnella höpötystäni. No siinä hommassahan mielikuvitukseni vasta pääsikin valloilleen, ja aloin ääneen kuvailla taivaalle piirtyviä pilvihahmoja. Voi sitä nolouden ja pettymyksen määrää, kun minulle hyvin pian selvisi, että tarkoitus olikin katsella pilviä ihan vain hiljaa itsekseen.

Muistan iltaisin nukumattia odotellessani huvitelleeni hieromalla silmiäni, jolloin saatoin nähdä mitä ihmeellisimpiä kuvioita. Kuvittelin niiden olevan tapettien kuoseja. Vähänpä tiesin, että myöhemmin en enää ilahtuisi nähdessäni silmäluomet kiinni kummia kuvioita tai välkkeitä. Aurallinen migreeni kun ei ole mikään hilpeä seuralainen.

Kun vihdoin nukuttaa

Kerran isompana olin nukahtanut ihan ilman kommervenkkejä. Oli uudenvuodenaatto, ja lapsuudenkotini ulkoportailta saattoi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen. Minut oli tapana herättää vähän ennen puoltayötä katsomaan komeimpia raketteja. Kävikin niin, että herätessäni olikin 1.1. ja aamu. ”Epistä! Miksi ette herättäneet minua?” tivasin vanhemmiltani tuohtuneena. ”No kyllähän me yritimme, mutta sinä sanoit vain ’Turha puhuu! Turha puhuu!’ ja käänsit kylkeä.” Tästä tuli tietenkin lentävä lause perheeseemme.

Myöhemmin olen kyllä oppinut nukkumaankin, mutta kunnostautunut mm. nousemalla seisomaan makuupussissani lapsikuoroleirin koulumajoituksessa (valvoja onneksi heräsi ja torppasi unissakävelyaikeeni) sekä laulamalla täydessä unessa Peppi Pitkätossun tunnuslaulua asuntovaunussa koko perheen kuullen.

Olenpa kerran onnistunut herättämään Seniorinkin huudahtamalla kovaan ääneen keskellä yötä – kiitos uusien asuntojen paperinohuiden, metallirankaisten väliseinien. Onneksi sanasta ei sentään saanut kuulemma selvää. Häpeä tunnustaa, mutta havahduin siihen, kun kirosin ääneen. Unessa Seniori oli taas ”tyhmäillyt” jotain, josta oli koitunut sotkua minulle siivottavaksi ja purin turhautumistani perin epäkypsästi. Enää puuttuu, että alan huitoa ja melskata unieni tahdissa, niin saan alkaa anella lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. (Behavioraalinen unioireyhtymä on nimittäin yksi tärkeimmistä Parkinsonin tautia ennakoivista tekijöistä.)  

Nukuttaisi, jos ei soisi

Nykyään olen sekä illan- että aamuntorkku, mikä on omaishoitajalle kovin epäedullinen piirre. Seniori tarvitsee apua iltatoimissaan, muttei unta läheskään yhtä monta tuntia kuin minä. Nukkumaan laittautuminen täytyisi aloittaa jo hyvissä ajoin ennen Kymmenen uutisia, jotta niiden jälkeen omaishoitajakin pääsisi ihmisten aikoihin pehkuihin. Jos taas yritämme mennä nukkumaan minun unikelloni mukaan, Seniori kukkuu aamulla hereillä aivan liian aikaisin.

Unioppaissa painotetaan aina hyvää unihygieniaa: pimennetty, tuuletettu, sopivan viileä (tai lämpöinen) ja äänieristetty makuuhuone jne. Kertokaapa minulle, miten nämä nykyiset uudisasunnot avoimine ”living spaceineen” saadaan hiljaisiksi tai miten asukas itse saa oikeasti vaikutettua vaikkapa huonelämpötilaan?

Näppäilin äsken vahingossa ”soivan viileä” makuuhuone, ja sellainen minulla todellakin on. Huoneistokohtaisessa ilmanvaihtokoneessa on joku syntymävika, jota ei kukaan suostu paikallistamaan tai korjaamaan. Talviasennossa pahin ujellus onneksi vaimenee. Keskelle avointa tilaa sijoitetut halvat kylmälaitteet sekä naapurin paukkuvat viemäriputket tuovat vielä omat vivahteensa asunnon äänimaailmaan. Korvatulpista ei ole juuri apua korkeisiin ääniin. Onneksi Seniori on jo immuuni moisille. Ikäkuuloa odotellessa...

Vanhoina karavaanareina vitsailimmekin, että rakennutetaan johonkin korpeen pyörillä kulkeva esteetön pikkutalo, jossa ilma tulee ja menee itsekseen tuuletusräppänöistä, eikä puhalla kylmästi pakkosyötöllä ja ulinalla suoraan sänkyihin. Linnunlauluun, sateen ropinaan ja metsän eläinten puuhiinkin olisi varmaan miellyttävämpää herätä keskellä aamuyötä kuin ylimääräisiin koneellisiin häiriöääniin. Anteeksi valitukseni. Nämä ovat tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia. Mutta alan uskoa, että vanhassa vara parempi.

Nukahtelutaipumusta

Tämän jutun kirjoittamista edeltävänä iltana olimme asettuneet olohuoneeseen kuuntelemaan Omaishoitajaliiton tarjoamaa hyvinvointiwebinaaria. Seniorilla oli pitkä kerhopäivä ja puoliksi valvottu edellisyö takanaan (aamulähdöt ovat niin jänniä). Kuinka ollakaan, kun webinaari pääsi vauhtiin, oli Seniori nojatuolissaan jo täydessä unessa. Hän koettaa aina vakuutella minulle kuuntelevansa ja kuulevansa, vaikka onkin silmät ummessa. Yrittäessäni varovasti huomauttaa, että nyt tulisi tärkeää asiaa hänellekin, en saanut enää minkäänlaista vastareaktiota. Puhujan viimeisten repliikkien aikana Seniorikin alkoi sopivasti heräillä, ja pelkäsin, että siinä menivät seuraavankin yön unet. Kiitos liitolle tehokkaista päikkäreistä. Ja yölläkin nukutti. Tänä aamuna otettiin sitten uusintayritys ja laitettiin Seniorille webinaaritallenne soimaan pirteämpään aikaan vuorokaudesta.

Uuteen aamuun

Sanonta ”Kun nuori mies nukkuu, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin” pätee kyllä kaiken ikäisiin. Näin keski-ikäisenä voin enää haaveilla yhtäjaksoisista yöunista ilman heräilyjä ja pomppimisia –  unista, joilta heräisin virkeänä ja hyväntuulisena. Omaishoitajana sitä ehdollistuu havahtumaan yllättäviin kolahduksiin ja, jos suinkin pystyy, kampeamaan itsensä ylös sängystä kurkkaamaan naapurihuoneeseen, jossa useimmiten on kuitenkin kaikki hyvin. Onneksi Seniori ymmärtää, että tarvitsen aamulla hetken omaa aikaa ja hiljaisuutta aamuteeveen uutistulvan sijaan. Aivoni nimittäin tarvitsevat toipumisaikaa kaikesta unityöskentelystään ja kroppani tovin jos toisenkin, ennen kuin vetreydyn. Sitten vasta voin (yrittää) toivottaa hyvää huomenta.

Voimia kaikille marraskuuhun sekä palauttavia yöunia (ja mikä ettei makoisia tehopäiväuniakin teille, joille se on mahdollista sekä teille, jotka torkahditte kesken lukemisen)!

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja