Syyskuu 2023

Google-haku sanaparilla ”kuntouttava työote” tuottaa tulokseksi monia määritelmiä, artikkeleita ja opinnäytetöitä, joista pikavilkaisulla ymmärrän, että kuntouttavan työotteen tavoitteena on ihmisen omatoimisuuden ja toimintakyvyn optimointi. ”Anna tehdä itse, älä tee puolesta!” -kehotuksen olen itsekin kuullut mm. kuntoutusjakson toimintaterapeutin sekä terveyskeskuslääkärin suusta.

Meidän kodissamme harvoin ongelmana on liika avustaminen tai puolesta tekeminen. Ja siitä saan kuulla Seniorilta hyvinkin suoraa palautetta. Juuri tässä eräs aamu toinen sukka ei taas meinannut suostua menemään jalkaan, ja apuani pyydettiin.
– Minulla on tässä yksi lyhyt juttu kesken, hoidan sen ensin. Yritä vielä sen aikaa.
– No tässä ei kauaa mene, auttaisit nyt!
– Käyn ensin viemässä tämän tavaran pois. Jos ei sillä aikaa onnistu, niin katsotaan sitten yhdessä. Lyhyen askareeni hoidettuani naapurihuoneessa istui Seniori täysissä pukeissa, molemmat nilkkasukat nätisti jaloissaan.

Turhautuminen on usein molemminpuolista. Joskus tilanne ajautuu jopa siihen, että en jaksa enää välittää, paistaako viestinnästäni läpi kyllästyneisyyteni jatkuvaan samoista asioista jahtaamiseen ja muistutteluun, ja jopa salaa toivon, että joku ympärilläni huomaisi ahdistukseni. Loppukesällä Seniorin lääkärikäynnillä tämä ei kyllä ollut tavoitteenani, mutta uusi viisas lääkäri itse aisti paineeni sekä huoleni hoidettavani terveydentilasta ja sanoitti ne ääneen. Tämä oli muistaakseni ensimmäinen kerta kohdallani, kun olen omaishoitajana tuntenut tulleeni aidosti kohdatuksi Seniorin vastaanotolla.

Omaishoitaja, usein maallikko kuten minä, on aikamoisen haasteen äärellä: Olisi osattava ja jaksettava kannustaa, maanitella tai puhua järkeä, vaikka vastaanottona olisi sen sadas olankohautus tai Mene pois ja anna minun olla rauhassa -lausahdus käden heilautuksella terästettynä. Tunnustan, että välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa hoidettavan vain maata huoneessaan yöpaita päällä vaikka koko päivän. Mutta kun ymmärrän sairauksien vaikutukset omaiseni vointiin, käyttäytymiseen ja jopa persoonallisuuteen, yritän jaksaa yrittää. Ja niin yrittää Seniorikin jaksaa sietää minua ja temperamenttiani.

Mistähän muuten johtuu, että ammattilaisen suusta tulevia kehotuksia ja käskyjä kyllä totellaan ja toimintakykyä löytyy kummasti, mutta omaishoitajalle voidaan sujuvasti viitata kintaalla? Oletteko huomanneet saman? Taidankin kysyä tätä Seniorilta.

– No se on varmaan se, kun lapsi neuvoo vanhempaansa, niin se ärsyttää!

Ahaa, perinteinen muna neuvoo kanaa -asetelmahan se siinä. Kyse ei ollutkaan pelkästään siitä, että läheiselleen uskaltaa helpommin paljastaa todelliset tunteensa kuin vieraammalle ihmiselle.

Ulkoisen motivaattorin palkkaamisessa saattaisi sittenkin olla järkeä. Ainakin siitä hyötyisi oma verenpaineeni, joka lääkityksestä huolimatta ajoittain hipoo voimakkasti kohonneen rajoja. Kuinkas sattuikaan: tämän kirjoitettuani puhelimeni pirahti ja tuttu fysioterapeutti soitti sopiakseen kotikäynnistä Seniorin luona. Edellisestä onkin jo aikaa. Onkohan minulla telepaattisia kykyjä? Osaisikohan hän samalla neuvoa minulle muutaman psykologisen keinon sietää ainaista ”pahan poliisin” rooliani, johon omaishoitaja näyttää vuosien varrella väkisinkin ajautuvan, jollei suostu pukemaan ylleen marttyyrin viittaa.

Seniorin omaishoitaja

PS Jos ihmettelet, mitä Seniori mahtaa tuumata näistä julkisista avautumisistani, niin voin kertoa, että luen aina tekstini hänelle ääneen ja kysyn, onko niissä jotain, jota hän ei haluaisi julkaistavan. Tämän kirjoitukseni julkaisulupaa tiedustellessani sain vastaukseksi: ”Tottahan tuo on! Siitä vain.”

Puolianonyymi Omaishoitaja tässä taas, terve. Tiedätkö tunteen, kun vihdoin olet päässyt sinuiksi nykyisen omaishoitotilanteenne kanssa ja sopeutunut uuteen normaaliin, ja sitten yhdessä hetkessä – tai puolessatoista tunnissa, kuten meillä Seniorin kanssa – elämänkuvionne menevätkin ihan uusiksi?

Kerroin ensimmäisessä kirjoituksessani yhteiselostamme herra Parkinsonin kanssa. Loppukesän perusteellisella terveyskeskusvisiitillä kävikin ilmi, että meitä onkin ehkä huijattu! Meillä jo vuosia asustellut kutsumaton vieras saattaakin olla perusherra Parkinsoniksi naamioitunut ilkeä sukulaisensa Parkinson Plus. Itse vuosia Seniorin vierellä kulkeneena olin jo muutamaan otteeseen ehtinyt kyseenalaistaa herra Parkinsonin todellisen identiteetin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku lääkäreistäkin ilmaisee oman epäilyksensä ääneen.

Tutkimukset jatkuvat nyt suunnalla jos toisella, ja nettini hakukone käy kuumana ainakin kolmella kielellä. Tiedon sanotaan lisäävän tuskaa, mutta tiedon lisääntyminen tuo toivottavasti myös selityksiä siihen, miksi arkemme on alkanut olla yhä takkuisempaa ja Seniorin olo niin kovin hutera monilääkityksestä huolimatta.

Oma tutkijan taustani ajaa minua käsittelemään vaikeita asioita pyrkimällä tekemään rohkeasti tuttavuutta uusien ja pelottavienkin ilmiöiden kanssa, kunnes ne tulevat vähitellen tutummiksi ja vähemmän uhkaaviksi. Tieto siitä, että Seniorin isän eli pappani kuoleman aiheutti yksi herra Parkinsonin kaukaisemmista sukulaisista ja että suvussamme on ainakin yksi vertaiskärsijä, saattaisi muutoin saada minut tolaltani.

Seniori itse suhtautuu tilanteeseensa ihailtavan tyynesti. Kun on saanut armon parantua jo kahdesta syövästä ja yhdestä muusta erittäin riskialttiista leikkauksesta, ei tämäkään epäilys uusine elinanjanennusteineen tunnu kaatavan hänen maailmaansa. Ihailtavaa resilienssiä.

Meillä on jo vuosia ollut perheessä lentävänä lauseena: ”Yhtä hyvin voitte elää yhteksänkymmentävuotiaaksi!” Näin oli tokaissut aikoinaan papan oma kunnanlääkäri – lohdutukseksi, kun oli ensin todennut papan olevan ”sitä sydänsukua”. Eipä tiennyt kunnanlääkäri 1950-luvun lopulla, kuinka oikeaan hänen ennusteensa osuisikaan: Kahden sydäninfarktin, nelinkertaisen ohitusleikkauksen, muutaman aivoinfarktin ja kahden muistisairauden jälkeenkin aivan loistavan huumorintajunsa säilyttänyt sotaveteraanimme sai lopulta elää kuukautta ja kahta päivää vaille ”yhteksänkymmentävuotiaaksi”.

Olen siitä onnekas, että perheessämme on totuttu puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Toivonkin keskusteluyhteytemme Seniorin kanssa säilyvän loppuun asti, vaikka sitten tarpeen vaatiessa sanattomasti, niin ettei meille jää käsittelemättömiä asioita roikkumaan yhteisen taipaleemme viime metreille. "Yhteksänkymmentä” vuotta saattaa olla turhan optimistinen tavoite, mutta periksi emme anna kesken matkan.

Seniorin omaishoitaja

Kysyin Seniorilta, millä nimellä hän mieluiten haluaisi itseään ja ikäisiään kutsuttavan. Ikäihminen olisi kuulemma paras nimitys, mutta seniorikin kävisi. Kutsukaamme häntä siis edelleen Senioriksi. Kysymykseen, milloin ihminen on vanhus, en onnistunut vielä saamaan vastausta. Oma aamujäykkä kroppani kyllä yrittää jo kovasti viestitellä, että matka keski-iästä vanhuuteen olisi lyhyempi kuin luulinkaan.

”Muista pitää itsestäsi huolta!” on omaishoitajalle tuttuakin tutumpi fraasi. Seniorimme on onnistunut löytämään arkiaamupäiviinsä monenlaista virkistystä ja kunnon kohotusta OnniTV:n kuntoutuskanavalta [kanavapaikka 66 kaapeli-tv tai 33 antenni-tv tai www.onnitv.fi]. Itse istun siihen aikaan yleensä työtietokoneella jumittamassa lihaksiani. Näin syyskesinä saan onneksi välillä aikaiseksi hypätä saappaisiini ja kipaista lähimetsiin sienisalapoliisin hommiin, kun Seniori rentoutuu tv:n ääressä.

Erään perjantai-illan auringonlaskun kajossa lähikivikoissa ja -risukoissa rämpiessäni hiipi mieleeni, että herkkutattinsa ja kantarellinsa voisi varmaan löytää helpommallakin. Kroonisesti turvonnut nilkkani oli samaa mieltä. Tatinriesan vihulainen oli näet mennyt saastuttamaan kaikki vähänkin helpommat ja tasaisemmat herkkutattiapajani.

Mutta kun se nyt vain on niin koukuttava harrastus: Kurkkaanpa vielä tuon seuraavan metsikön… ja tuon seuraavan. Mitäs, jos takametsään olisikin noussut jo lampaankääpiä? Edes ennustamaton paikallinen rankkasadekuuro ei tätä sienisalapoliisia pysäytä. Viimeksi litimärkänä saaliini kanssa kotiin palattuani Seniori ihmetteli, mahdoinko olla ainoa hullu, joka siinä säässä sienimetsällä viihtyy. Kyllä vain. Ja kilpailuviettini hykerteli tyytyväisyyttään.

Harmillisesti myös niskalihakseni ovat alkaneet vihjailla lajinvaihdoksen suuntaan. Jos olet keksinyt ikänäköiselle soveltuvan sientenpuhdistusasennon, jossa ei niska kipeydy, niin vinkkaa ihmeessä. Helpoin ratkaisu näin turhantarkalle perkaajalle taitaisi olla jättää lähilasit pois päästä, jolloin putsausurakka nopeutuisi huomattavasti.

Tiedän kyllä, että sienet kuuluisi poimia veitsen avulla koriin ja esikäsitellä jo metsässä. Muutaman kerran oksiin takertuneena ja nurin tuuskahtaneena olen todennut saaliini olevan paremmassa turvassa pussinyssäköissä – kukin laji omassaan. Osan saaliista voi sitoa pusseineen vyölaukun hihnaan roikkumaan. Sitä paitsi, mitä pidemmät pysähdykset, sitä enemmän hyttysenpistoja ja sitä suurempi huoli Seniorin pärjäämisestä yksin kotona kaatuilutaipumuksineen.

Mikähän laji tarjoaisi yhtä paljon jännitystä ja löytämisen iloa tunnissa puolessatoista kerrallaan kuin metsässä samoilu? Muista ei-kovin-niskaystävällisistä harrastuksista olen löytänyt pari aivoterveyttä ylläpitävää ja pitkää pinnaa kehittävää lajia: askartelu ilman valmiita malleja sekä origamien taittelu ohjeita seuraten. Ensimmäisessä syntyy muun muassa taatusti uniikkeja onnittelukortteja. Jälkimmäisessä uhkaavat aluksi lentää paperimytyt roskiin kuin uhmaikäiseltä konsanaan, mutta onnistunut lopputulos viimein palkitsee herkkyydellään. Vielä, kun muistaisin seuraavallakin kerralla, miten päin ne perhosen siivet tai miniatyyrimekon hihat taas taipuivatkaan...

Miten sinä omaishoitajana pidät huolta fyysisestä ja henkisestä kunnostasi silloin, kun et voi irrottautua roolistasi kuin hetkeksi?

Seniorin omaishoitaja

Syyskuu 2023

10 kirjainta, alkaa O:lla ja päättyy O:hon

Kuntouttava ote lipsuu

Vieras valepuvussa?

Sienisalapoliisi uutta lajia etsimässä